Miltä tuntuu, kun ei ole ketään kaveria, jolle laittaa viesti Whatsappissa? Kolme lukiolaista kertoo, miten yksinäisyys on vaikuttanut omaan elämään

Ilmiöt ja yhteiskunta

Lähes kaikki kokevat elämänsä aikana jossakin vaiheessa yksinäisyyttä, mutta jatkuva yksin jääminen voi rapauttaa itsetunnon. Lukiolaista Venlaa, Mattia ja Ellaa yhdistää yksinäisyyden kokemus, ja nyt he kertovat, miltä se tuntuu.


Veera Koivaara
Evelin Kask

Olenkohan minä lukiossakin yksin? Tai koko loppuelämäni yksin?

Sitä pohti Venla Oksanen viime kesänä, kun hän makoili omalla sängyllään. Oksasta olisi huvittanut lähteä käymään jossain, vaikka Linnanmäellä, mutta Whatsappissa ei ollut ketään, jolle laittaa viestiä ja pyytää seuraksi. Sellaisina hetkinä Oksasen mielessä häivähti pelko: muuttuisiko mikään lukion alkaessa.

Takana olivat nimittäin vaikeat ja yksinäiset yläkouluvuodet. Neljännellä luokalla alkanut koulukiusaaminen oli murentanut pikkuhiljaa itsetunnon, ja vaikka yläkoululuokille siirryttäessä kiusaaminen oli loppunut, Oksanen ei osannut enää olla ihmisten seurassa. Hän jättäytyi syrjään ainoista kaverisuhteista ja sairastui vaikeaan masennukseen. Kaikkein yksinäisimpiä olivat yläkoulun viimeiset vuodet. Silloin Oksanen kuunteli välitunneilla musiikkia ja odotti, että päivä olisi ohi. Hän ei käynyt koskaan ruokalassa syömässä. Iltapäivät ja illat hän vietti perheen kanssa kotona. Viikonloput olivat samanlaisia kuin arki, paitsi että koulua ei ollut.

”Yksinäisyyteen tottui, ja sitä jatkui niin pitkään, että tuntui siltä kuin ystävyyssuhteet olisi pitänyt opetella kokonaan uudestaan.”

Suomessa nuorten yksinäisyydestä puhutaan paljon, ja usein samassa lauseessa syrjäytymisen kanssa. Tiedetään, että pitkittyneestä yksinäisyydestä kärsivät ovat syrjään jäämisen riskiryhmää, ja jokaisen syrjäytyneen nuoren otsaan lätkäistään vielä hintalappu yhteiskunnalle – arviot vaihtelevat 300 000 eurosta yli miljoonaan. Nuorten syrjäytymisestä on herätelty julkista keskustelua ”Suomen suurimpana ongelmana”. Vaikka ratkaisujen pohtiminen on tärkeää, on olemassa riski, että syrjäytymiseen keskittyvä huolipuhe syventää entisestään yksinäisyyden stigmaa, eli leimautumista. Se saattaa näyttäytyä esimerkiksi oletuksena, että yksinäinen olisi jotenkin outo, vääränlainen tai hyvästä syystä yksin. Oikeasti yksinäisyyden kokemus voi osua kenen tahansa kohdalle ja näyttää miltä tahansa.

Kun yksinäisyydestä puhutaan syrjäytymisen yhteydessä, tarkoitetaan ennenkaikkea sosiaalista yksinäisyyttä – sitä, että ihminen elää ilman sosiaalisia verkostoja. Yksinäisyyden toinen muoto, emotionaalinen yksinäisyys, jää vähemmälle huomiolle, vaikka sen kokemukset ovat yleisiä ja usein kipeitä. Emotionaalisesti yksinäinen ei ole totaalisen yksin, vaan saattaa esimerkiksi kokea, että isossakaan kaveripiirissä ei ole ketään, jolle jutella omista asioista. Emotionaalisen yksinäisyyden kokemukset nousivat esille myös tätä juttua varten tehdyssä verkkokyselyssä, jossa lukiolaisia pyydettiin kertomaan omista yksinäisyydenkokemuksistaan. Joka neljäs vastaaja kertoi tuntevansa olonsa yksinäiseksi kavereiden tai seurustelukumppanin seurassa.

 

Toista vuotta lukiossa opiskeleva ja paikkakuntansa nuorisovaltuustossa istuva Matti havahtuu toisinaan siihen, ettei hänellä ole yhtä erityisen läheistä ihmistä, niin sanottua sydänystävää tai veljeä. Matin (joka esiintyy jutussa pelkällä etunimellä) mukaan sydänystävä on joku, joka ymmärtää sanomattakin, mitä toisen sisällä on meneillään. Tunne sellaisen ihmisen puutteesta saattaa herätä vaikka silloin, kun istuu koulun aulassa penkillä ja katselee etäämmältä, kuinka kaksi miespuolista opiskelijaa ”heittää moikat” ja jää juttelemaan. Sellaisina hetkinä Matista saattaa tuntua, kuin olisi yksin, vaikka hän tietää, ettei asia ole oikeasti niin.

”Onhan minulla naisoletettuja, joiden kanssa voisin viettää aikaa, mutta ei se ole samanlaista kuin olla kaveri toisen jätkän kanssa”, Matti pohtii. Kyselyn vastauksissa hän kuvaili itseään ekstrovertiksi ja kertoo, että se on ehkä yksi syy, miksi hänelle ei ole muodostunut yhtä läheistä ystävyyssuhdetta. Jos on ”kaikkien kaveri”, voikin yllättäen olla vaikea ystävystyä syvemmin.

Matti on varttunut maaseudulla, etäällä ikätovereista. Kotitalo sijaitsee peltojen ja metsän keskellä, ja postilaatikolle vie hiekkainen tie. Sosiaaliset taidot eivät kehittyneet, kun ei ollut lapsena ketään, jonka kanssa viettää vapaa-aikaa. Jossain vaiheessa Matti havahtui siihen, että toisaalla kaverit saattoivat asua kävelymatkan päässä toisistaan. Hyvinkäällä lukiota käyvälle Matille kavereiden spontaanit lähdöt kaupungille viettämään aikaa ovat yhä välimatkan vuoksi hankalia.

”Aloin miettiä, että minkälainen minä olisin, jos en asuisi keskellä korpea, syrjässä.”

Yksinäiset saavat kuulla vinkkejä siitä, kuinka kavereita saadaan: mene vaan rohkeasti juttelemaan tai etsi joku harrastus. Vastuu yksinäisyyden voittamisesta siirtyykin helposti yksilön harteille, vaikka kokemus siitä ei synny tyhjiössä, vaan suhteessa yhteisöön – esimerkiksi kaveriporukkaan tai lukioryhmään. Yksinäisyystutkija Niina Junttila on tutkinut ostrakismia, eli ulossulkemista. Sillä tarkoitetaan yksilön tahallista tai tahatonta jättämistä porukasta: ulossuljetulle ei puhuta eikä häntä pyydetä mukaan, ei välttämättä katsota edes kohti.

Puolityhjässä ruokasalissa istui kaveriporukka, joka söi yhdessä, ja Ella istui etäämmällä yksin. Oli lukion ensimmäinen koeviikko, ja monet tekivät vielä kokeita. Ellan nimi on muutettu aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.

”Tajusin, että hetkinen, pitäisikö tässä vaiheessa olla jo porukka kasassa.”

Lukion tutustumisviikot olivat menneet vauhdilla ohi. Ellasta näytti siltä, että ympärillä muut klikkiytyivät vauhdilla kaveriporukoiksi, kun hän itse oli liittoutunut heti ensimmäisinä päivinä erään puolitutun seuraan. Ruokalasta alkaneet kokemukset yksinäisyydestä ja porukan ulkopuolelle jäämisestä alkoivat syventyä vuoden mittaan. Näkymättömältä tuntui esimerkiksi silloin, kun olisi pitänyt valita pari oppitunnilla. Muut alkoivat jutella vieressä istuvan kaverin kanssa, eikä Ellalla ollut ketään, jonka puoleen kääntyä.

”Tuli olo, että tunnistan kyllä kaikkien kasvot, mutta kukaan ei varmaan tunnista minua.”

Kouluviikoista Ella selvisi jotenkuten, odottaen seuraavaa viikonloppua tai lomaa. Pahimpia olivat ne päivät, joina joku muutamasta kaverista oli sairaana. Joka päivä lukion pihaan saapuessa Ella toivoi, että saisi palata kotiin, mutta tunnollisena opiskelijana hän ei koskaan kääntynyt takaisin. Lopulta Ella päätti vaihtaa koulua, ja uutta lukiota naapurikaupungissa on takana muutama viikko. Uudessa koulussa helpottaa se, että siellä on luonnollista olla vielä tässä vaiheessa ulkopuolinen. Koulun vaihtamisen jälkeen Ella on lisäksi lähentynyt niiden kavereiden kanssa, joihin hän tutustui edellisessä lukiossa, ja yksinäisyyden kokemukset korostavat olemassa olevien ihmissuhteiden merkityksellisyyttä. Erityisesti hän kaipaisi kuitenkin erilaisista ihmisistä koostuvaa kaveriporukkaa, jossa olisi sellainen olo, että kuuluu joukkoon.

Kaikkein hankalimpina hetkinä Ella on lohduttautunut sillä, että tämä elämänvaihe on lopulta aika lyhyt.

”Se on vaan kolme vuotta, ja sitten se on ohi.”

Nuorten mielenterveyden ja emotionaalisen yksinäisyyden parissa työskentelevä osallisuuskoordinaattori Emilia Nikkinen haluaa tuoda esille, että lähes kaikki ihmiset kokevat yksinäisyyttä jossain vaiheessa elämäänsä. Se, että tietty määrä yksinäisyyden kokemuksia kuuluu jokaisen elämään, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö yhteyden kokeminen ja kuulluksi tuleminen olisi jokaiselle tärkeitä asioita. Jos yksinäisyys on jatkuvaa ja siihen liittyy kiusaamista tai mielenterveysoireita, kuten masentuneisuutta, Nikkinen kannustaa etsimään rohkeasti tukea esimerkiksi kouluterveydenhuollon kautta.

”Omien voimavarojen kartoittaminen ja avun hakeminen kannattavat aina.”

Mutta mikä neuvoksi, jos tuntuu, että on monista ihmissuhteista huolimatta yksinäinen olo? Silloin voi olla avuksi tarkastella omaa kokemustaan ja tulkintoja mahdollisimman objektiivisesta näkökulmasta.

”Voi kysyä itseltään, onko todella niin, ettei minulla ole ketään, jolle jutella”, Nikkinen ehdottaa. Hänen mukaansa on normaalia, että ihmissuhteiden rakentaminen ja syventyminen vie aikaa, ja että siihen vaaditaan panosta molemmilta osapuolilta – sekä kertomista ja avautumista että kuuntelemista ja välittämistä. On myös tärkeää miettiä, mitä voisi tehdä, ettei omien
opiskelukavereiden tai ystävien tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä.

”Usein tiedämme kyllä sydämissämme, kun joku porukassa jää sivuun”, Emilia Nikkinen sanoo.

Myös Ella ja Venla Oksanen toivovat, että syrjään jäävään kiinnitettäisiin huomiota, ja hänet tehtäisiin näkyväksi. Pitkään jatkuva yksinäisyyden kokemus voi nimittäin alkaa vaikuttaa itsetuntoon. Yksinäisyydestä tulee salakavalasti osa identiteettiä, ja silloin ihminen saattaa alkaa kuvitella, ettei häntä kaivata seuraan, vaikka se ei edes pitäisi paikkaansa.

”Tämä on kauhea klisee, mutta koen, että yksinäisenä minua helpotti niinkin pieni asia, että joku hymyilee”, Oksanen sanoo.

Ellalle taas on ollut tärkeää, että uudessa koulussa hänet on erikseen pyydetty mukaan syömään. Sekä Ella että Oksanen ovat tehneet myös työtä käsitelläkseen minäkuviaan ja yksinäisyyden kokemuksia: he ovat purkaneet tunteita kirjoittamalla, ja Oksanen käsittelee asiaa myös terapiassa.

Venla Oksasella on haastattelun aikaan takana ensimmäiset viikot lukiossa, jonka ikkunoista näkee vanhalle yläkoululle. Hän käy jopa lounaalla siinä samassa ruokalassa, johon ei astunut sisään yläkoulun viimeisinä vuosina. Lukion ensimmäisenä päivänä salaattilinjastoa pitkin kulkiessa häntä jännitti. Ympärillä oli kuitenkin uusia tuttavuuksia, joiden keskellä oli turvallinen olo. Heistä Oksanen on saanut ensimmäiset kaverinsa vuosiin. Yksinäisyyden pelko nostaa yhä toisinaan päätään, mutta tunteen iskiessä Oksanen ei jää yksin, vaan hakeutuu esimerkiksi vanhempiensa seuraan. Tai sitten hän laittaa viestiä kaverille – Whatsappissa on nyt nimittäin joku, jota pyytää vaikkapa kylään tai kaupungille syömään.

Se saa Oksasen hymyilemään.

”Olen saanut uskoa, että tulevaisuus näyttää valoisalta.”

Improbatur kysyi lukijoilta yksinäisyydestä,
näin meille vastattiin

Tämän jutun tekemisen tueksi toteutettiin verkkokysely, jossa lukiolaisia pyydettiin kertomaan omista yksinäisyyden kokemuksistaan. Kyselyä jaettiin pääasiassa Improbaturin ja Lukiolaisten Liiton somekanavien kautta. Muutaman viikon aikana siihen vastasi yhteensä 460 lukiolaista ympäri Suomen. Vastaajista 88 % oli naisia. Suurin osa kyselyyn vastanneista, lähes kuusikymmentä prosenttia, kertoi kokevansa yksinäisyyttä joko päivittäin tai viikoittain. Vain kolme henkilöä vastasi, ettei tunne oloaan yksinäiseksi koskaan.

Todennäköisesti usein yksinäisyyttä kokevat klikkaavat itsensä herkemmin aihetta käsittelevään kyselyyn, ja Improbaturin kyselyn yksinäisyysluvut ovatkin tulkittavissa valtakunnallisia korkeammiksi. Vertailtavaksi sopii esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kouluterveyskysely keväältä 2019. Siinä tuli ilmi, että kahdeksalla prosentilla lukion 1. ja 2. luokkalaisista ei ollut yhtään läheistä ystävää, jolle puhua omista asioistaan. Lisäksi lukiolaisvastaajista 11,7 prosenttia kertoi kokevansa itsensä yksinäiseksi melko usein tai jatkuvasti. Tällaisten lukiolaisten määrä näyttää kasvavan, sillä molemmat luvut ovat hieman kahden vuoden takaisia korkeampia.

Improbaturin kyselyssä vastaajia pyydettiin kuvailemaan edellistä kertaa, jona on kokenut olonsa yksinäiseksi. Vastauksissa muisteltiin esimerkiksi hetkiä, kun oli missannut bileet, joista kaikki muut puhuivat tai somettivat, kun söi yksin tai kun tuli koulusta tyhjään kotiin. Olotilaa yksinäisenä hetkenä kuvailtiin muun muassa surulliseksi, ahdistuneeksi, tyhjäksi tai pelottavaksi.

Moni lukiolainen myös palasi hetkiin, joina on kokenut olonsa yksinäiseksi muiden seurassa. Niissä toistuivat kokemukset huomiotta jättämisestä, jonka seurauksena oli kadonnut olo:

”Tuntui siltä kun ois läpinäkyvässä kuplassa. Näkee kaikki muut, mut on itse kuplan vankina eikä pääse siitä pois.”

”Vaikka ympärillä oli paljon porukkaa, silti tuntui kuin istuisin yksin koulumme portailla. Kukaan ei edes sanonut: tuletko tänne istumaan?”

”Kavereiden ympäröimä, mutta kuitenkin yksin. Porukan ulkopuolelle jäänyt. Olo on ollut ei-haluttu, hylätty.”

”Olin kaveriporukassa ja koin etten tule kuulluksi tai nähdyksi. Tuntui, että aivan sama olenko paikalla vai en, kukaan ei huomaisi lähtöäni.”

”Tyhjä. Semmonen kadonnut olo, unohdettu.”

 

Juttu on julkaistu 11.11. ilmestyneessä Improbatur 4/2019 -lehdessä.

 

 

Jaa: