Yksi lensi yli avaruuden

Ilmiöt ja yhteiskunta

Miksi on olemassa jotain, sen sijaan että ei olisi mitään? Ajan salaisuus on sen eteneminen, jonka tunnemme sydämenlyönteinä (ne joilla sellainen on), menneisyyden haamuina, tulevaisuutta koskevana levottomuutena. Olemme ajasta tehtyjä olentoja. Joidenkin mielestä vain kvarkkien tanssia, toisten mielestä ihmeellinen osa universumin juonittelemaa tarinaa. 


Johannes Roviomaa

Viisi päivää sitten olin lähellä kuolemaa, kahdestakin syystä. Koneet hyökkäsivät yllättäen alukseemme. Meinasin jäädä sulkuporttien väliin tykinruuaksi. En olisi päässyt pakoon, sillä minulla ei ole kulkuoikeuksia. Raskas ovi ei aukene tahdonvoimalla. Taisin paniikissa paskoa housuun.

Onneksi katto sortui ja jäin metalliputkien ja rautaromun alle. Sain suojattua itseni heittäytymällä maahan. Joku raahasi minut turvaan. Sairaalasiivessä minut skannattiin, suoneeni upotettiin suolaliuosta ja kipulääkkeitä. Olin pari päivää lääkehorroksessa. Selvisin aivotärähdyksellä ja parilla kylkiluun murtumalla. Näin unta, että olin edelleen Ellarionilla, kotiplaneetalla, jonne synnyin. Ellarion on Arati-tähtijärjestelmän planeetta, jolla kaikista onnekkaimmat ihmiset asuvat. Sillä on kaksi kuuta: Osiris ja Caelena. Niiden asukkaat ovat vähemmän onnekkaita. He louhivat mineraaleja, raaka-aineita ja tuottavat ruokaa. Yhdessä Ellarion ja sen kuut muodostavat yhteiskunnan, jonka lyhenne on EOC. Puhtaus meidät erottaa, saasta yhdistää.

Unessani kaikki näytti pysähtyneen ikuisuudeksi. Herätessäni suussani maistui metalli ja olin taas keskellä ilmastoitua painajaista, kaukana kotoa. Yhtäkkiä valon säikeet osuivat silmääni.

”Muistatko mikä vuosi nyt on?” kysyi lääkäri Peters, joka osoitti valolla silmiini.

”Tietenkin, vuosi 542.”

Mikään ei ole sattumaa maailmankaikkeudessa, paitsi sen synty, joka on puhdas vahinko. Joten ei voi olla vahinko, että ajattelen vaimoani jatkuvasti. Tuijotan usein kannelta kylmään avaruuteen ja ikävöin kotia.

Aloitetaan yksinkertaisesta tosiasiasta: Olen Jack ”Cooler” Lange, nelikymppinen baarimikko Odysseus-aluksella, jolla on noin sata matkustajaa. On mekaanikkoja, lääkäreitä, tiedemiehiä, komentajia, pääministeri, uskonnollisia johtajia, upseereita. Ja minä, juomanlaskija.

Parikymppisenä päätin mennä armeijaan, sillä en tiennyt, mitä elämältäni haluaisin. Ihmiskunta soti koneita vastaan ja vaihtoehdot olivat vähissä, vaikka toisin kuin kuiden asukkailla, minulla on äänioikeus ja olosuhteisiin nähden varsin hyvät oltavat. Elämää oli pakko puolustaa. Ylenin lopulta pursimieheksi, vaikka en koskaan ollut armeijan suurin ystävä. Armeijan jälkeen siirryin Valkyrie-aluksen baarimikoksi. Aluksen tähtikapteeni Roan Rowen auttoi minut monesta pinteestä pois

ja sai minut houkuteltua myös Odysseukselle. Minulla oli paha tapa riehua humalassa ja noudattaa laiskasti käskyjä. Sota päättyi kaksikymmentä vuotta sitten.

Kunnes se puhkesi viisi päivää sitten uudestaan. Muutama päivä sitten laivastomme tuhottiin. Taistelussa kuoli satoja ihmisiä silmänräpäyksessä. Meidät pelasti lopulliselta tuholta ainoastaan hyppy, turboahdettu pakomatka vihollisesta. Hypyn aikana aluksen moottorista revitään kaikki teho irti. Siihen liittyy aina myös riskejä, kuten se, että me räjäytämme itse itsemme. Rohkenen väittää, että mistään muualta avaruudesta ei löydy näin hyviä mekaanikkoja. Alus tärisee hypyssä kauttaaltaan, kattolamput välkkyvät, tuolit lentävät seiniin. Keinotekoinen painovoima on vinkeä keksintö, hyvinä päivinä se on meidän puolellamme, pahoina meitä vastaan. Työni on kaataa Odysseus-aluksen miehistölle juomia ja kuunnella heidän murheitaan maailmanlopun keskellä.

Vielä viikko sitten kaikki oli toisin. Meidän piti lähteä vain tutkimusmatkalle. Minulla oli vitsi jokaiselle aluksen matkustajalle, mutta suurin vitsi on todellisuus, jonka keskellä elämme. Toiset rakastavat keisaria, jolla on vain symbolista valtaa, toiset dynastioita, jotka ohjaavat politiikkaa ja lakeja, myös tällä aluksella. Me kaikki pelkäämme koneita, ellemme satu olemaan niiden puolella. Mikä pahinta, kukaan ei tiedä, missä Koneet pitävät päämajaa.

Voisi kuvitella, että baarimikko ei ymmärrä maailmasta mitään, mutta totuuden nimissä olen tämän pienen näyttämön keskipisteessä. Miehistön jäsenet luottavat minuun. Ei minulla ole aikaa jakaa ihmisten salaisuuksia.

Oli palattava töihin, jotta ymmärtäisin paremmin, mitä lähipäivinä on tapahtunut ja minkälaisen hysterian keskellä elämme. Sängyssä maatessani tuntui, että aika menettää merkityksensä ja tulen hulluksi. Vammani ovat lastenleikkiä siihen nähden, mitä tällä aluksella on tapahtunut viikon aikana. Lääkärit ovat elvyttäneet miehistön jäseniä, amputoineet jalkoja ja käsiä. Osa makaa säteilyn takia karanteenissa tai sekaisena lepositeissä. Ikävä kyllä muutama epäonnekas on kasvot lakanalla peiteltynä sairaalasiivessä. Vain kosmos yksin tietää, miten meidän vielä käy. Jäljellä oleva ihmiskunta voidaan tuhota lopullisesti tai vielä pahempaa – meistä saattaa tulla tekoälyn karjaa. AI-koneet ovat niin pitkälle kehittyneitä, että on mahdotonta erottaa kuolevainen kuolemattomasta. Niiden ohjelmoijat ovat opettaneet koneille pelon ja epäluuloisuuden. Ne juovat jopa viinaa ja käyvät vessassa.

”Jos täällä aluksella on pettureita, ei muuta kun kuula kalloon!”, sanoo eräs sotilas minulle baaritiskillä ja kumoaa vodkapaukun huiviinsa.

Avaruusaluksemme Odysseus kelluu avaruudessa ilman mitään tukea, ellei fysiikan lakeja lasketa sellaiseksi. Olemme ypöyksin kosmisen erämaan reunalla. Pelkään, että avaruusaluksesta tulee meidän kaikkien yhteinen ruumisarkku, joka matkaa kiertoradalla ikuisesti. Kunnes jonain päivänä joku ihmistä älykkäämpi löytää meidät mädäntyneinä luukasoina. En silti paljasta sisäisiä tunteitani kenellekään. Saatan olla aluksen ainoa ihminen, joka on optimisti. Katastrofi kuuluu tasapuolisesti kaikille, kuolema on universumin demokraattisin osapuoli. Ei ole mikään ihme, että miehistö on väsynyt, nälissään, peloissaan, osa mielipuolisuuden rajamailla, missä järjen ja hulluuden raja on ohut kuin iho. Poikkeukselliset olosuhteet vaativat poikkeuksellisia keinoja selviytymiseen. Koko ihmissivilisaation loppu voi olla lähellä.

Kuulin tänään baaritiskillä mielenkiintoisen keskustelun. Odysseus-aluksen miehistö oli onnistunut löytämään avaruudesta ”majakoita”, joihin ihmiset olivat jättäneet kaksisataa vuotta sitten viestejä. Kapseleista löydettyjen viestien mukaan ihmiset lähtivät viisisataa vuotta sitten planeetta Maasta valtavilla Genesis-aluksilla, etsien uutta tulevaisuutta, kotia ja onnea. Kaikki päättyi täydelliseen katastrofiin. Virus tuhosi alusten tietokannat. Ihmiskuntaa koskeva tieto kuihtui pois. Jäljelle jäi kourallinen tarinoita, joita matkasta selviytyneet ovat kertoneet jälkipolville.

Paskanmarjat! Kyseessä oli kaikkien aikojen vedätys. Totuus oli, että pieni eliittijoukko halusi tappaa jäljellä olevat ihmiset ja paeta aluksilla pois, jotta voisivat myöhemmin palata takaisin Maahan rakentaakseen uuden sivilisaation. Sanotaan, että ilmastonmuutos, taudit, ydinsota ja väestönkasvu tuhosivat lopulta planeetan, joka oli joskus ollut täynnä kauneutta ja harmoniaa. Vain kaksi asiaa ovat äärettömiä: universumi ja ihmisten typeryys, enkä ole ensimmäisestä aivan varma. Olemme idioottien jälkeläisiä.

 

Kukaan ei tiedä, mitä planeetta Maalla tapahtuu, sillä valollakin kestää sinne pääsy useita, ehkä satoja vuosia. En osaa kuvitella millaista elämä siellä on ollut. Se on kuin paikka, jossa sateenkaari koskettaa metsää. Voimme kuvitella näkevämme sen, mutta jos menemme etsimään sitä, emme löydä mitään. Nykyinen kotimme, Odysseus-alus, rakennettiin Ellarionilla sata vuotta sitten. Sitä ei alunperin suunniteltu sotimiseen. Miehistöä oli pakko kouluttaa uudelleen. Mekaanikot parantelivat alusta, jotta emme murtuisi Koneiden hyökätessä. Uskonnolliset johtajat pitivät toivoa yllä niille, joille sellaisella on merkitystä. Sotilaat olivat koko ajan valmiustilassa. Jos avaruudessa kuulisi ääntä, alus päästäisi todennäköisesti rämiseviä hätäsignaaleja tyhjyyden korville. Ja minä kaadan pahanmakuista alkoholia tasapuolisesti kaikille, jotka haluavat hetkeksi hukuttaa murheensa tuomiopäivän eteisessä.

Odysseuksella ei ole yötä, eikä päivää. Aurinko ei laske, eikä nouse. Maailmankaikkeus levittäytyy kohti outoa, vierasta ja tuntematonta tulevaisuutta, johon me kuulumme, halusimme tai emme. Mekin olemme mytologinen osa jotain suurempaa, vaikka emme tiedä, mistä alunperin tulimme tai mihin olemme matkalla. Painovoima ei ole vastuussa ihmisten rakastumisesta tai joukkotuhosta. Ihminen on laji, joka keksii erilaisia symboleita, joihin ladataan erilaisia ideologioita ja toiveita. Kun aika kuluu tarpeeksi, unohdamme, että nuo symbolit ovat keksittyjä. Palvomme niitä, vaikka emme muista miksi. Tämäkin alus ja sitä ympäröivä yhteiskunta on täynnä erilaisia uskomuksia, hyviä ja pahoja. Kenen tai minkä puolesta minä olisin valmis kuolemaan?

Punainen hätävalo syttyy. Sireenin ulvonta kantautuu koko alukseen. Hälytystila, taas. Upseeri juoksee portaita alas ja huutaa: ”Kaikki, jotka osaavat käsitellä aseita, välittömästi asevarustamoon!” Teen työtä käskettyä. Suljen baarin ja juoksen aluksen perälle, jonne minulla ei tavallisesti ole mitään asiaa. Nappaan käteeni sarjatuliaseen.

”Puolustakaa alusta viimeiseen hengenvetoon asti!” huutaa komentaja.

Tätä he eivät sano ääneen: vastassa saattaa olla teknologiaa, joka tuhoaa meidät välittömästi alukseen päästyään. Miten minä osuisin yhteenkään tekoälydroneen tai ties mihin. Olen ampunut aseella kaksikymmentä vuotta sitten. Seison toisen kerroksen kannella, mekaanikkojen tukikohdan ovensuulla. Tärisevät ja hikiset sormeni jumittuvat liipaisimeen. Antaa tulla sitten!

Aluksen keskusradiosta kuulutetaan, että viisihenkinen miehistö on hypännyt itsemurhakapseliin, Starcalleriin, joka on tuhonnut vihollisaluksen. Matka kotiin on pitkä.

Eli siis mitä?

  • Toimittaja Johannes Roviomaa osallistui Odysseus – A Story About Survival -larppiin, joka on Suomen historian suurin LARP- tapahtuma.
  • Larppi pelattiin kolme kertaa, ensimmäinen peli suomeksi, kaksi seuraavaa englanniksi.
  • Jokaisella pelikerralla pelattiin 48 tuntia putkeen ja pelaajia oli 104 per peli.
  • Yhteensä Odysseus-larppiin osallistui siis yli kolmesataa pelaajaa ja yli sata vapaaehtoista: käsikirjoittajia, tuottajia, maskeeraajia, rakentajia, ruoanvalmistajia ja kuljettajia.

Larppaus on tunteiden koelaboratorio

Hyppäsin heinäkuussa larppaamisen syvään päätyyn osallistumalla ensikertalaisena Suomen historian suurimpaan larppiin, joka järjestettiin Helsingissä. Jopa järjestäjät sanoivat minulle etukäteen, että tämä voi olla aika kova paikka, jos ei ole aikaisempaa kokemusta.

Tapahtumapaikka, eli Torpparinmäen koulu, oli kuin itsenäinen taideteos. Avaruusalukseksi muunneltuun kouluun astuessa todella tuntui, että hyppää rinnakkaistodellisuuteen, jossa on eri lainalaisuudet. Pelin imuun oli helppo päästä, koska tapahtuma oli tuotettu niin hyvin. Pelin koodarit hyödynsivät muun muassa NASA:n avoimen lähdekoodin grafiikkaa, aluksella oli noin viisikymmentä näyttöä, jotka toimivat reaaliajassa. Tietokoneilta tai tableteilta sai ohjeita, apua ja käskyjä.

Odysseus-larppi sijoittui satojen vuosien päähän, aikaan jolloin ihmiskunta on siirtynyt planeetta Maasta Arati-tähtijärjestelmään ja käy sotaa koneita vastaan. Pelaajien tehtävä oli pelata samanaikaisesti omaa hahmoaan eteenpäin, mutta myös ratkaista yhteisiä, monimutkaisia tehtäviä, joita pelin aikana tuli vastaan.

”Haluttiin luoda todella vaikuttava, immersiivinen kokemus, hirveästä tragediasta ja siitä selviytymisestä. Suuria menetyksiä, suuria tunteita, mutta myös toivoa ja onnistumisen hetkiä. Rakennettiin oma maailma ja sosiologinen yhteiskunta”, sanoo tuottaja-käsikirjoittaja Laura Kröger.

LARP (Live Action Role Playing) on roolipelaamisen muoto, jossa pelaajat eläytyvät kuvitteellisiin pelihahmoihin ja maailmaan livetilanteessa. Larpit voivat sijoittua esimerkiksi keskiaikaan, kuvitteelliseen fantasiamaailmaan, kaunokirjallisen teoksen tapahtumiin, tai vaikka lukioon. Suomalaisille larpeille yhtenäistä on valmiiksi käsikirjoitetut hahmot. Larppeja järjestetään ympäri vuoden eri puolella Suomea. Savonlinnan taidelukiossa on järjestetty jopa larppauskursseja, ja viime vuonna kurssin huipensi viikonlopun mittainen larppausleiri.

Larppaamiseen jos johonkin liittyy paljon stereotypioita, joista osa voi olla totta, osa täyttä potaskaa. Yksi sellainen voi olla, että ”nörtit heittävät noppaa, mätkivät toisiaan pahvimiekoilla ja puhuvat haltiakieltä.”

Oli upeaa nähdä, kuinka Odysseus-pelin lopuksi rooliasut kirjaimellisesti revittiin yltä, ihmiset halasivat toisiaan, itkivät ja nauroivat yhdessä voittamisen, vapautumisen ja väsymyksen keskellä. Tämä oli kaikille onnistunut ultrajuoksu, teatterin ensi-iltaesitys ja henkisen patikoinnin päätepysäkki. Roolista irtaantuminen voi olla hankalaa, joten jokaisen pelin jälkeen on aina debriefing, jossa kootaan ajatuksia ja tunteita yhteen, miten eroan pelaamastani hahmosta, mitä pelkäsin, mikä oli parasta ja niin edelleen. ”Pääsinpäs eroon tästä sadistisesta paskapäästä! Moi, mä olen muuten Janne.”

Larppaaminen on parhaimmillaan dramaturgisesti ja psykologisesti aivan kaikkea, tunteiden koelaboratorio, luovuuden lähde ja yhteisöllinen kokemus, jota on vaikea täysin pukea sanoiksi. Pelaajalla on turvallinen mahdollisuus käsitellä oikeassa elämässä vaikealta tuntuvia asioita: kuolemaa, petetyksi tulemisen tunnetta, valehtelua, rakastumista, kaikkea. Pelin aikana luovuus, äly, rohkeus, huumorintaju, heittäytyminen ja sosiaaliset taidot ovat aivan keskeisiä elementtejä. Larppauksesta voi olla hyötyä myös esimerkiksi historian tai psykologian opiskelussa. Minulle larppaaminen oli näyttelemisen, improvisaation ja ongelmanratkaisun saumaton kokonaisuus. Ja nörttinä olemisessa ei muuten ole mitään vikaa!

Juttu on julkaistu 5.8. ilmestyneessä Improbatur 3/2019 -lehdessä.

Jaa: