Vilma Lappalaisen kolumni: Lukioaika ei aina vastaa odotuksia

Mielipide
Vilma Lappalainen
Antti Kyrö

Lukio, elämän parasta aikaa! Uusia ihmissuhteita, henkistä kasvua, wanhat, penkkarit, täysi-ikäistyminen. Ja tietysti uuden oppimista, tuore ylioppilashan on maailman viisain olento. Mitä jos näin ei käynytkään? Koronaa tai ei, lukioaika ei aina vastaa hehkutusta ja odotuksia.

Penkkaripäivä on Suomen Lukiolaisten Liitossa tavallisesti juhlapäivä, jota toimiston väki juhlistaa hurraamalla abien rekkakulkueelle Helsingin keskustassa. Tänä vuonna penkkareita vietettiin etälounaan merkeissä omia lukioaikoja muistellen. Kävi ilmi, että lukiolaisten merkkipäivät, kuten wanhojen tanssit ja penkkarit, eivät olleet kaikille sitä elämän parasta antia. Monille lukio oli enemmän tai vähemmän tuntunut välivaiheelta matkalla kohti omannäköistä elämää.

Toisille lukio on hauskaa ja kohtuullisen huoletontakin aikaa. Mutta miten päästää irti ajanjaksosta, joka ei vastannutkaan omia odotuksia? Lukioajalta saattoi odottaa itsenäistymistä, mutta vaihtovuosi tai muutto lapsuudenkodista eivät onnistuneetkaan. Uusiin ihmisiin tutustumisesta ei tullut mitään, kun yhteishenkeä ei syntynyt. Tai etäopiskeluapatia yksinkertaisesti vei voiton, eikä omaa juttua oikein löytynyt.

Odotuksista irti päästäminen on yksilöllinen prosessi, mutta vaatii aina yhtä asiaa: eteenpäin katsomista. Kaikilla pilvillä ei ole hopeareunusta, eivätkä koronakriisi, perheiden talousvaikeudet tai nuorten mielenterveyden ongelmat ole hyödyksi kenellekään. Mutta ei peli ole täysin menetettykään.

Mikään ei nimittäin jatku ikuisesti – ei lukio, eikä pandemia. Ikävissä asioissa ja ajanjaksoissa on yleensä se hyvä puoli, että ne loppuvat joskus. Toki tuleva arki on epävarmaa, mutta eri tavalla kuin nyt. Kyse ei enää ole siitä, kauanko tätä jatkuu, vaan siitä, mitä tulee tämän tilalle. Jotain muuta. Jotain uutta.

”Muu” voi olla mahdollisuus. Mihin? Vaikka siihen, että kyseenalaistaa aiemmat ajatuksensa ja hakee opiskelemaan alaa, joka oikeasti kiinnostaa. Tai päästää irti siitä tyhmästä jutusta, jonka teki lukion ykkösellä. Mahdollisuuksiin tarttuminen edellyttää luopumista; sen ymmärtämistä, että mennyt on oikeasti mennyttä ja vaikka kaikki ei olisi mennyt putkeen, siitäkin selvittiin. Koettu ankeus voi tarkoittaa valoisampaa tulevaa.

Pukeuduin penkkareissa yksisarviseksi. Tuulen tuiverrus kasvoilla ja karkin heittäminen rekan lavalta oli ihan kivaa. Mutta vielä parempaa oli tuntea muutoksen tuulet.

Vilma Lappalainen on Suomen Lukiolaisten Liiton hallintoasian­ tuntija, jonka työpöydällä on muun muassa toimiston kehittäminen.

Jaa: