Hamid Jafarille ehdotettiin amista, jotta hän saisi nopeasti ammatin, mutta Jafari valitsi lukion – neljä maahanmuuttajaa kertoo, millaista lukiossa opiskelu on heidän näkökulmastaan

Ilmiöt ja yhteiskunta

Vuonna 2015 Suomeen saapui 32 000 turvapaikanhakijaa. Heidän joukossaan oli lapsia ja nuoria, jotka käyvät nyt lukiota. Mutta millaista on opiskella uudessa maassa ja uuden kulttuurin ympäröimänä? Pouya Abbasi, Duaa Janbourah, Hamid Jafari ja Tarek Omsha kertovat.


Reeta Niemonen
Nick Tulinen

Huh huh, se on pitkä tarina.”

Niin Poyua Abbasi, 23, kuvailee viiden vuoden takaista matkaansa Suomeen.

”Matka Turkista tänne kesti 15 päivää, bussilla, kävellen ja veneellä. Onneksi minulla oli passi mukana.”

Vuonna 2015 Suomeen saapui 32 000 Abbasin kaltaista turvapaikanhakijaa. Heistä suurin osa oli Abbasin tavoin nuoria aikuisia.

Moni tulija oli kotoisin konfliktialueilta, kuten Syyriasta. Yksi heistä oli Duaa Janbourahin, 18, isä.

”Minulla oli Syyriassa ihan tavallinen elämä, paljon kavereita ja sukulaisia”, Janbourah muistelee aikaa ennen Syyriasta lähtöä.

”Mutta kun vallankumous ja sota alkoivat, en voinut enää mennä kouluun ja tuli vähän pelottava olo.”

Janbourahin isä tuli Suomeen edeltä, ja Duaa ja hänen äitinsä ja sisaruksensa jäivät odottamaan Abhasiaan. Kaksi vuotta myöhemmin, keskikesällä 2017, he tulivat perässä Suomeen.

”Ennen Suomeen tuloa meitä haastateltiin kaksi tai kolme tuntia ja kysyttiin paljon kysymyksiä. Minusta otettiin myös DNA-näyte. Tuntui hassulta, miksi piti tarkistaa että mun isä on mun isä ja mun äiti on mun äiti.”

Duaa Janbourah

Tällä hetkellä molemmat opiskelevat lukiossa. Abbasi on juuri aloittanut aikuislukion kolmannen vuoden Helsingissä. Hän joutui odottamaan Suomessa turvapaikkahakemuksensa käsittelyä kaksi vuotta, ennen kuin pääsi aloittamaan opiskelun.

”Aluksi olin masentunut. Ajattelin, että oli virhe tulla Suomeen. En osannut suomen kieltä, en pystynyt tekemään töitä tai opiskelemaan sitä, mitä haluan. Olisin halunnut nopeuttaa aikaa.”

Duaa Janbourah taas on aloittamassa lukion toista luokkaa, hänkin Helsingissä.

”Opo sanoi, että lukio on vaikeaa varsinkin maahanmuuttajille. Sanoin silti, että haluan mennä lukioon”, hän kertoo.

”Nyt huomaan, että opo oli oikeassa, lukiossa on tosi vaikeaa. Mutta ehkä jatkan tämän kaksi vuotta vielä.”

Janbourah kertoo olevansa ujo, ja pelkäävänsä siksi tekevänsä virheitä, erityisesti kielen kanssa.

”Opettajat aina sanovat, että kysy, jos on jotakin epäselvää, mutta en itse aina uskalla kysyä. Se on mun ongelma, mun pitää vähän harjoitella sitä.”

Jos Janbourahilla on koulussa esitelmä, hän ei mene kouluun. Hän on tehnyt koko kouluaikana vain kaksi esitelmää. Ne olivat lukioon valmistavalla linjalla, missä muutkin oppilaat ovat vasta muuttaneet Suomeen ja ymmärtävät siis kieliongelmat.

Suomessa maahanmuuttajaoppilaat valitsevat muita useammin peruskoulun jälkeen ammatillisen koulutuksen. Lukioon siirtymistä helpottamaan on luotu lukioon valmistavia LUVA-luokkia.

Sellaista hyödyntää myös helsinkiläinen Hamid Jafari, 19. Hän on tullut Afganistanista Suomeen vuonna 2016 isänsä kanssa.

Tavallisena koulupäivänä hänellä on kolme tai neljä oppituntia. Sen jälkeen hän menee kavereiden kanssa pariksi tunniksi kirjastoon, ja sitten salille.

”Kouluruoka on hyvä idea! Vaikka päivät ovat pitkiä, jaksaa opiskella paremmin, kun saa ruokaa välissä”, Jafari kertoo, kun häneltä kysyy, mistä hän pitää suomalaisessa koulujärjestelmässä.

”Koska olen muslimi, en voi syödä suomalaista liharuokaa ja ensimmäisenä päivänä söin pelkkiä perunoita. En silloin vielä tiennyt, että koulussa voi valita myös kasvisruokaa.”

Jafarin mielestä on ymmärrettävää, että monet samankaltaisessa tilanteessa olevat nuoret valitsevat ammatillisen koulutuksen.

”He haluavat saada nopeasti rahaa, jota he voivat lähettää kotiin. Kaverit ovat joskus sanoneet, että älä mene lukioon, et saa sillä vielä töitä, joten se on vähän turhaa.”

Koulupäivien jälkeen ja viikonloppuisin Jafari työskentelee McDonaldsissa.

”Tällä hetkellä on raskasta, mutta pitkällä tähtäimellä tämä on minulle hyvä valinta”, hän pohtii.

Lukio-opinnot vaativat kuitenkin kärsivällisyyttä, sillä Jafari haluaisi jo päästä elämässä eteenpäin.

”Aiemmin halusin ottaa lukiossa niin paljon kursseja kuin mahdollista ja valmistua mahdollisimman nopeasti. Tällä hetkellä olen kuitenkin jo 19 ja muut samanikäiset ovat yliopistossa.” ”Mutta mulle sanottiin, että ota yksi kerrallaan ja vain sen verran kuin pystyt, ja tee ne niin hyvin, että saat hyvät numerot.”

Syyriasta Forssaan vuonna 2015 muuttanut Tarek Omsha, 17, on hyvä matematiikassa. Siksi hänet siirrettiin tavalliselle luokalle opiskelemaan sitä melkein heti Suomeen saapumisensa jälkeen.

Vuotta myöhemmin hän opiskeli suomenkielisten kanssa kaikkia aineita, myös äidinkieltä. Hänellä ei ole muita vaihtoehtoja, sillä hänen lukiossaan ei tarjota suomi toisena kielenä – eli S2-opetusta.

”Syyrialaisen kaverini kanssa kysyttiin rehtorilta, voisimmeko saada S2-tunteja, mutta meitä on liian vähän.”

Suomessa toisen asteen kouluilla ei ole velvollisuutta järjestää S2-opetusta. Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin vuonna 2015 julkaistun raportin mukaan 37 prosenttia lukioista ja 16 prosenttia ammatillisista oppilaitoksista eivät sitä järjestäneet.

Omsha ja hänen ystävänsä ovat saaneet koulusta S2-oppikirjat, joita he voivat halutessaan itse käydä läpi. Se kuitenkin vaatisi paljon aikaa ja omatoimisuutta. Tavalliset äidinkielen kurssit heidän on suoritettava silti.

”Äidinkielen tunneilla keskitytään esimerkiksi lyriikan tulkitsemiseen, se ei auta minua kieliopin kanssa ollenkaan.”

Tarek Omsha

 

Hamid Jafarin koulussa suuri osa oppilaista on vieraskielisiä, ja hänellä on asiaan toisenlainen näkökulma.

”Minusta maahanmuuttajat pitäisi laittaa jo alussa tavalliselle luokalle, niin he oppisivat suomen kieltä. Minulla se on tapahtunut liian hitaasti: suomea on vaikeampi oppia, kun sitä ei kuule.”

Suomen kieli on yksi syy ilmiöön, jonka mainitsevat niin Duaa Janbourah kuin Hamid Jafari: suomalaisten kanssa on vaikea ystävystyä.

”Minulla ei ole suomalaisia kavereita. Ne puhuvat niin nopeasti, etten ehdi ymmärtää mitään”, Janbourah kertoo, ja naurahtaa:

”Kirjoitettuna taas ymmärrän melkein kaiken, ehkä koska luen koulukirjoja koko ajan.”

Hamid Jafari on samaa mieltä siitä, että suomalaisten kanssa ystävystyminen on vaikeaa. Hän kuitenkin lisää saaneensa pari kaveria. Miten hän onnistui siinä?

”Heille kannattaa yrittää puhua, vaikka he eivät puhuisi sinulle”, Jafari vinkkaa, ja kertoo kääntäneensä suomen kieleen liittyvät heikkoudet vahvuudeksi.

”On hyvä idea pyytää apua jossakin kieleen liittyvässä asiassa.” Myös Pouya Abbasin mielestä kieli on avain yhteiskuntaan sopeutumiseen.

”Kun tulin Suomeen 19-vuotiaana, olin kuin vastasyntynyt lapsi. En osannut kieliä tai sääntöjä, kaikki piti oppia alusta. Mutta kun on nuori, on helpompi oppia.”

Abbasi kertoo, että häntä on kohdeltu Suomessa enimmäkseen hyvin. Hän on silti huomannut, että Suomessa on myös rasistisia ihmisiä.

”He eivät näe, olenko paha vai hyvä, koska he näkevät samoilla silmillä kaikki ulkomaalaiset. Aluksi se tuntui vaikealta, mutta olen tottunut siihen.”

Pouya Abbasi

Nelikko on valinnut lukio-opinnot, sillä ne avaavat ovet tulevaisuuden haaveammatteihin. ”

Jo lapsena kun kävin Syyriassa hammaslääkärissä, olin kiinnostunut siitä, mitä siellä tehtiin”, Tarek Omsha kertoo.

”Minulla oli hauskaa, koska hammaslääkäri kertoi vitsejä. Koska minulla on niin hyvät hampaat, hän ei tehnyt mitään, mikä sattui.”

Jafari taas aikoo jatkaa opiskelemaan oikeustiedettä, sillä hän haluaa auttaa ihmisiä.

”Vähän aikaa sitten iranilaiset ampuivat afgaaneja, jotka olivat ylittämässä Iranin rajaa, ja kaikki kuolivat. Tuollaisista tapauksista kuuleminen vain vahvistaa suunnitelmaani.”

Duaa Janbourah haaveilee lääkärin ammatista.

”Koko lapsuuden ajan mummi oli sairas, ja halusin auttaa häntä. Minun perheessä monella on ongelmia silmissä, ja siksi haluaisin olla silmälääkäri.”

Pouya Abbasi taas aikoo hakea poliisiammattikorkeakouluun.

”Iranissa en voi olla poliisi, koska en ole muslimi. Suomi on antanut minulle mahdollisuuksia, joten haluan tehdä töitä Suomen puolesta. Poliisi auttaa ihmisiä ja lisää turvallisuutta.”

 

Kirjoittajalta:

Oma uhriutumiseni hävettää

Viime keväänä koin suuren vääryyden.

Olen syntynyt Suomessa, kirjoittanut ylioppilaaksi hyvin arvosanoin ja suorittanut yliopistotutkinnon tavoiteajassa. Koska hallitsen suomen kielen, osaan esiintyä vakuuttavasti. Isäni on opettaja, ja hän on näyttänyt minulle, miten koulupeli toimii.

Olen pitänyt hyvin epäoikeudenmukaisena sitä, että siirryn työelämään koronan jälkimainingeissa. On tuntunut epäreilulta, että mahdollisuuteni ovat paljon rajallisemmat kuin aiempina vuosina valmistuneilla.

Tätä juttua kirjoittaessa nämä ajatukset alkoivat hieman hävettää minua.

Jutussa haastatellut nuoret ovat aikamoisia tapauksia. He ovat syntyneet ja kasvaneet kaukana täältä, tulleet Suomeen joitakin vuosia sitten ja käyneet läpi turvapaikanhakuprosessin. Silti he opiskelevat nyt lukiossa ja aikovat jatkaa korkeakouluun valmistuakseen lääkäriksi, juristiksi, poliisiksi.

Tilastot näyttävät, että ulkomailla syntynyt nuori jatkaa peruskoulun jälkeen ammattikouluun todennäköisemmin kuin Suomessa syntynyt. Siinä ei ole mitään vikaa, jos kyseessä on nuoren oma päätös. Vika on siinä, jos suomalainen lukio ei ole avoin kaikille.

Kuvittele, että elämäsi menee tauolle neljäksi tai viideksi vuodeksi. Et pääsekään lukioon 16-vuotiaana, vaan joudut odottelemaan useamman vuoden ajan hakemuksesi käsittelyä sekä opettelemaan vierasta kieltä, jolla lukiokoulutus järjestetään. Aloitat lukion samoihin aikoihin kun ikätoverisi ovat jo pitkällä yliopisto-opinnoissa. Se vaatii kärsivällisyyttä. Erityisesti jos rahalle olisi tarvetta, eikä lukio itsessään vielä edes johda ammattiin.

Lukiossa ylimääräisiä vaikeuksia tuottaa kieli. Suomalaisilla lukioilla ei ole velvollisuutta järjestää suomi toisena kielenä –opetusta, eivätkä etenkään pienemmät lukiot sitä tee. Kuten Tarek Omsha sanoi: tuntuu kummalliselta tulkita lyriikkaa, kun tarvitsisi apua kieliopissa. Lisäksi pitää opiskella solubiologiaa, kulttuurihistoriaa ja kehityspsykologiaa – kaikkea suomeksi. Puhumattakaan koulutukseen ja urapolkuun liittyvistä valinnoista.

Vaikka olen syntynyt Suomessa, urapolun navigointi vaatii minulta ja lähipiiriltäni kroonista googlausta ja strategista suunnittelua. En voi kuvitellakaan, kuinka kryptisenä tämä näyttäytyy jollekulle, joka on vasta muuttanut Suomeen.

Viime aikoina on keskusteltu jonkin verran siitä, neuvovatko opinto-ohjaajat maahanmuuttajataustaisia oppilaita systemaattisesti vähemmän kunnianhimoisiin ammatteihin. Esimerkiksi lähihoitajiksi, ei lääkäreiksi.

Ilmiössä ei välttämättä ole kyse ainakaan pelkästään syrjinnästä, vaan osittain myös suojelun halusta. Jos suomalaista lukiota ja korkeakouluja ei ole rakennettu niin, että kaikilla on mahdollisuudet pärjätä siellä, epätasa-arvoiseen kohteluun syyllistyy järjestelmä, ei välttämättä opo.

Olette varmasti jo arvanneet, mikä minua alkoi hävettää.

Omat mahdollisuuteni ovat koko elämäni ajan olleet erinomaisen otolliset. Nyt kun tilanne on koronan vuoksi ensimmäistä kertaa hieman toisenlainen, uhriudun välittömästi.

Tämän jutun nuorilla ei juuri mikään ole mennyt suunnitelmien mukaan. He kohtaavat Suomessa rakenteellisia haasteita, viivästyksiä ja turhautumista. Silti he eivät ole muuttaneet suunnitelmiaan, vaan ovat valmiita näkemään tavallistakin enemmän vaivaa tullakseen lääkäreiksi, juristeiksi ja poliiseiksi. ✦

 

Fakta:

Vuonna 2015 Suomeen saapui 32 000 turvapaikanhakijaa

• Eniten tulijoita oli Irakista, Afganistanista, Somaliasta ja Syyriasta.

• Noin 20 000 heistä oli nuoria aikuisia, 18­34 ­vuotiaita, ja vajaa 8 000 alle 18­vuotiaita.

• Hakemusten käsittely kesti kolme vuotta. Viimeinen tuolloin Suomesta turvapaikkaa hakenut sai ensimmäisen päätöksen asiassaan syksyllä 2018.

• Tällä hetkellä melkein 30 prosenttia heistä on saanut turvapaikan tai tilapäisen oleskeluluvan.

Lähde: Maahanmuuttovirasto

Juttu on julkaistu 10.8. ilmestyneessä Improbatur 3/2020 -lehdessä.

Jaa: