Vakavasti nauraen

Henkilöt, Jutut

Toimittaja-koomikko Jukka Lindström ei anna uutisten masentaa, vaan haluaa saada muutkin nauramaan niille. Hän uskoo, että komiikan kautta ihmiset saavat myös yhteiskunnallisia oivalluksia.

Jenna Karas
Meri Björn

YleX:n keskipäivän Etusivu-ohjelmasta tuttu toimittaja-koomikko Jukka Lindström viihdyttää massoja sekä radiossa että stand up -lavoilla. Tiukkaa satiiria hän uskaltaa tehdä melkein mistä vain – globalisaatiosta, internetistä, yltiöisänmaallisuudesta ja ihmisten riippuvuudesta älypuhelimiin.

Yleisradion kahvilassa Helsingin Pasilassa vastassa on mies, jota on vaikea kuvitella lavalle tilittämään vaikeista yhteiskunnallisista asioista. Kädenpuristus on lämmin, ja hymy leviää tummiin silmiin asti. Vuonna 1977 syntynyt Lindström kasvoi Lappeenrannassa. Puheessa ei kuitenkaan kuulu hiventäkään murretta.

Lapsena hän haaveili näyttelijän urasta, mutta Teatterikorkeakoulun pääsykokeet keskeytyivät muutaman vaiheen jälkeen. Lukion jälkeen Lindström lähti opiskelemaan insinööriksi, mutta tajusi pian, ettei siitä tulisi mitään. Tampereen yliopistolla hän tutustui politiikan tutkimuksen opiskelijoihin ja vaihtoi pääainettaan. Harjoittelujen ja kesätöiden myötä Lindströmille kuitenkin selvisi, ettei hänestä tulisi koskaan virkamiestä.

”Kaikella kunnioituksella kaikkia virkamiehiä kohtaan, mutta mulle ei vaan sovi hidas paperien pyörittäminen. Siinä vaiheessa mietin kyllä oikeasti, että mitä helvettiä mä nyt teen.”

Hänen onnekseen Tampereen yliopistossa sai vapaasti valita sivuaineensa, ja musiikista sekä radiosta kiinnostunut nuori mies päätti opiskella journalismia. Nyt hän kokee olevansa ennen kaikkea toimittaja, vaikka esiintyykin koomikkona keskimäärin kerran viikossa.

”Ei stand upia voi vaan harrastukseksi kutsua. Jotkut pelaa korista, mä käyn keikoilla.”

 

Suomessa yhteiskunnallinen stand up on vielä harvinaista. Perinteisiä komiikan aiheita ovat vitsit miehistä ja naisista sekä turkulaisista ja tamperelaisista. Välillä tuntuu, että suomalaisesta komiikasta puuttuu ytyä. Aiheesta puhuessaan Lindström vakavoituu.

”Helposti ajatellaan, että huumorintaju poistaa uskottavuuden. Että jos puhuu asiasta hauskasti, niin se vähentää puhujan asiantuntemusta kuuntelijoiden korvissa.”

Tänä syksynä perustetussa Paukutusjengissä kohtaavat miehet, joiden harteille kantaaottavien koomikoiden viitta sopii. Anders Helenius, Joni Koivuniemi, Teemu Vesterinen ja Jukka Lindström löysivät toisensa, kun huomasivat käsittelevänsä omissa seteissään samoja teemoja. Lindströmin mukaan yhteiskunnallisista asioista ”vain päädyttiin puhumaan”.

”Se, mitä pitää kiinnostavana, vuotaa komiikkaan. Ei koomikko pysty valitsemaan aiheita, joista puhuu. Hän puhuu sitä maailmasta, jossa elää.”

Paukutusjengi kiertää tällä hetkellä Suomea ahkerasti ja on saavuttanut kriitikoiden sekä yleisöjen suosion.

[stag_icon icon=

Etusivu-ohjelmassa Lindström puhuu lähes päivittäin kaksi tuntia yhteiskunnallisista ja ajankohtaisista asioista. Hän seuraa kaikkea, mitä maailmalla tapahtuu. Usein sanotaan, että uutiset masentavat – eivät kuitenkaan Lindströmiä. Hänen päässään karmeatkin asiat muuttuvat koomisiksi.

”Kyllähän uutisista piirtyy sellainen kuva, että päin helvettiä ollaan menossa. Mutta kun omat vaikutusmahdollisuudet on niin pienet, tietyt ihmiset eivät pysty kuin nauramaan. Mä olen sellainen.”

Lindström osaa nauraa myös sille, että länsimaissa eletään yltäkylläisyydessä ja etuoikeutetussa kuplassa.

”Onhan se nyt hirveän koomista: kun pitää ostaa iPad, mietitään sitä, voiko ostaa ison vai pienen. Jos ostaa ison, niin ranteet tulee kipeiksi.”

Vuosia uutisia tehnyt toimittaja innostuu puhuessaan hyvinvointivaltiosta. Hänen vastauksissaan kuuluvat viittaukset luetuista kirjoista ja tunnettujen henkilöiden ajatuksista. Tumman, tuuhean tukan peittämässä päässä on selvästi enemmän tietoa kuin useimmilla.

Lindström on huolissaan siitä, että ihmisiltä on katoamassa vaikuttamisen keinot. Ihmisen valittaessa yhteiskunnan asioista verkon keskustelupalstoilla, hän on jo etääntynyt siitä ajatuksesta, että ottaisi esimerkiksi yhteyttä kansanedustajaansa. Kauhuskenaarioissa Lindström näkee tämän reittinä ”tyhmien yhteiskuntaan.”

”Sen sijaan, että tekisimme jotain, painamme tykkää-nappia. Miksi?”

Hän nauraa napatessaan älypuhelimensa käteensä.

”Tämä on pieni syndrooma meillä kaikilla. Kyllähän nämä tuo uudenlaista yhteisöllisyyttä, mutta kasvonpiirteet ja nonverbaalinen viestintä puuttuu siitä välistä! Jotkut asiat olisi helpompi hoitaa soittamalla, mutta silti me tekstataan.”

 

Lindström on vangitseva puhuja. Hänen pehmeää ääntään ja terävää ajatteluaan kuuntelee mielellään. Hän tekee työkseen jotain, mikä tuntuu usein lähes mahdottomalta: puhuu vakavista asioista hauskasti. Yleensä vielä nuorille ja nuorille aikuisille, joiden ei pitäisi olla edes kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista. Miten hän sen tekee?

”Mä taistelen koko ajan sitä vastaan, että pitäisi olla kevyempää, pitäisi olla viihdyttävämpää, vaikka se todellinen juju on, ettei tyhmennä itseään. ”

Hänen mukaansa huumori löytyy keskustelun kautta, ei yrittämällä olla väkisin hauska. Hän on oma itsensä ja tietää asioista tarpeeksi nähdäkseen yhteyksiä niiden välillä. Hauskuus tulee, jos on tullakseen.

Komiikan eteen työtä on tehtävä eri tavalla.

”Koomikoilta aina kysytään, että mitä jos yleisö ei naura. Se on vähän sama kuin kysyisi lentokapteenilta, että mitä jos se kone ei nouse. Sen on noustava.”

Lindström ei suostu kertomaan vitsiä lonkalta. Hän korostaa, ettei yleisön naurun määrällä ei ole ainakaan hänelle mitään väliä. Käsillään puhuen hän selittää työprosessistaan ja alleviivaa: nauru ei ole komiikan ainoa tarkoitus.

”Kun on hyvä ajatus tai juttu, sillä on aina joku muukin tarkoitus kuin halu naurattaa. Komiikan hienous tulee siitä, että saat sen hauskan ajatuksen omasta päästä yleisön päähän.”

Kenties Paukutusjenginkään tarkoitus ei olekaan pelkästään naurattaa. Yhteiskunnallisella ja kantaaottavalla stand upilla on myös muita päämääriä. Oman määritelmänsä mukaan ryhmä ”poraa syvemmälle”.

Mutta mitä tämä tarkoittaa: onko Lindström pelkkä yhteiskunnallinen kommentoija vai onko hänellä oma sanoma?

Mies hiljentyy tuijottamaan kahvikuppiaan.

”Ei mulla mitään ratkaisuja ole. Jotain puutetta tai traumaa siellä lavalla kai paikataan. Norjalaisista metallibändeistä lähtien taiteen alateksti on aina ’hei äiti kato mua’.”

Mutta täytyyhän suomalaista yhteiskuntaa työkseen havainnoivalla olla jokin mielipide siitä, minkä pitäisi muuttua!

Mies nauraa.

”Tuntuu vähän, että me eletään 90-lukua uudelleen. Henkinen ilmapiiri on käpertynyt siihen, että meidän ei tarvitse välittää globaaleista asioista. Pidetään vain huoli itsestämme.”

Hetken mietittyään hän jatkaa vastaustaan:

”Mikä Suomessa on pielessä? Me juodaan liikaa viinaa ja naisiin kohdistunut väkivalta. Ja lisäksi me kuunnellaan liian vähän hyvää rokkia.”

Juttu on julkaistu alunperin 29.11.2013 ilmestyneessä Improbatur 5/2013 -lehdessä otsikolla “Kun kaikki menee päin helvettiä, ei voi kuin nauraa”.

Jaa: