Vakavaa, ei-vakavaa – Yli kolmekymppisen Improbaturin välillä asiaton ja välillä asiallinen historia

Jutut

Ensi vuonna 35 vuotta täyttävä Improbatur toi lukiolaisten äänen räävittömästi esiin 1980-­luvulla. Opiskelijakunta­aktiivien lehdestä muotoutui 2000-­luvun alussa oman aikansa kepeä nuortenlehti, ja 2010-­luvulla se yhteiskunnallistui jälleen. 2020-­luvulla Impro siirtyy nettiin – ja yrittää palata juurilleen.

Tuukka Tuomasjukka
Improbaturin arkisto

“Häpöriskäpordis kaikki!”

Näin tervehdittiin lukiolai­sia vuonna 1985 Suomen Lukio­laisten Liiton oman Lippalakki­-lehden etusivulla.

Maailma oli myllerryksessä. Lukiolaisten asioita ajanut ja yhteiskunnan myllerrykses­sä umpipoliittiseksi muuttunut Teiniliitto oli lakkautettu vuotta aiemmin, ja nyt oli synty­mässä uusi järjestö ajamaan lukiolaisten etuja.

Järjestö tarvitsi oman lehden, ajateltiin.

”Tämän lehden takia on hikoiltu, kiroiltu ja haukuttu kaikki lähipiirin ihmiset, nimiä en viitsi tässä yhteydessä mainita. Mutta kyllä tästä sietää ylpeä olla, ei nyt ehkä sisällön takia, mutta ainakin sen takia, että lehti yleensä ilmestyi”, kerrotaan lehden etusivulla.

Sisällöltään vaatimatonta, lähinnä Suomen Lu­kiolaisten Liiton perustamisesta kertovaa Lippalakki-­lehteä julkaistiin vain yksi numero. Sen ni­mi viittasi ylioppilaslakkiin, mutta kun vuonna 1987 liitossa alettiin jälleen tehdä lehteä, vanhaa nimeä pidettiin liian kilttinä ja optimistisena.

Näihin aikoihin liiton puheenjohtaja Petri Lahesmaalla oli lähestymässä ylioppilaskirjoi­tukset, erityisesti vähälle valmistautumiselle jää­ nyt pitkän matematiikan koe. Tämän seurauksena lehden nimeksi annettiin Improbatur. Ensimmäi­sen numeron kannessa nimi oli lainausmerkeissä.

Uuden lehden linja oli suorapuheinen ja usein myös asiaton. Koulu: kasa paskaa, mutta miksi, miten ja kenen paskaa?, kuului lehden ensimmäisen numeron avausreportaasin otsikko.

Myöhemmin lehden kannessa oli todistustaan polttava piirroshahmo, ja sisäsivuilla valitettiin Pekka Haavistolle, kuinka Suomen koulutusjär­jestelmä on yhtä huono kuin Itä­-Saksassa. Lisäksi Improbaturissa julkaistiin yli kolme sivua tietoa lukiolaisille tarjottavia alennuksia, aina Kajaanista Vääksyyn ja Vaasasta Enontekiöön. Myös pakko­ruotsia kritisoitiin moneen otteeseen.

Improbaturin ensimmäisenä päätoimittajana toimi Kallion lukiossa opiskellut Aleksi Bardy. Sit­temmin Bardy on muun muassa tuottanut vuonna 2010 ilmestyneen Napapiirin sankarit ­-elokuvan ja työskennellyt elokuvatuotantoyhtiö Helsinki­-filmin toimitusjohtajana.

Bardyn mukaan Improbaturin alkuaikojen raisuus johtui siitä, että ajan henki oli nuorten näkö­kulmasta yksitoikkoinen. Improbatur pyrki rikkomaan rajoja ja aiheuttamaan kon­flikteja.

Bardy halusi, että Improbatur voisi tuoda väriä maakuntien lukioihin ja innoitusta rikkoa tarjol­la olleita muotteja. Ensimmäisissä Improbatureissa hän on esimerkiksi signeerannut artikkeleita nimillä ”Aleksi Bölölöö”, ”Aleksi Banaani”, ”Aleksi Bonus” ja ”Aleksi Bang”.

Uuden lehden linja oli suorapuheinen ja usein myös asiaton.

“Muu mediaympäristö oli kokonaan kapulakielinen. Suomessa oli kaksi tv­-kanavaa, ja suorasanaista puhet­ta ei vielä ollut mediassa. Se oli toisenlainen maailma”, Bardy kertoo.

”Suomea johtivat sil­loin harmaat miehet – ni­menomaan harmaat ja ni­menomaan miehet – jotka puhuivat ikävystyttävästi. Erilaisia paikkoja, joissa nuorilla olisi ollut mahdol­lisuus vaihtaa ajatuksia toisten kanssa tai vaikuttaa elinympäristöönsä oli tavattoman vähän.”

Vapautta kolme vuosikymmentä sitten edusti sa­nomalehtipaperille painettu, liiton puheenjohtajan mielestä kommunistinuorten kellarilehdeltä näyt­tävä huumorilehti – jonka takasivulla oli ”Helsingin sosialististen koululaisten” mainos ja puhelinnume­ro. Monesti tyyli muistutti 2020­-luvun meemitilien vapaata tajunnanvirtaa.

Improbaturia tekivät 1980- ja 1990-­luvuilla eri­tyisesti lukiolaisten liiton vasemmistolaiset jäsenet ja heidän kaverinsa. Juttuja kirjoitettiin käsin, ja niitä lähetettiin toimitukselle postitse saatekirjeiden kanssa.

Välillä mopo pysyi myös käsissä, ja asialliseen sävyyn tarkasteltiin muun muassa nuorten asumista. Kun 90-­luvulla julkiseen keskusteluun nousivat luku­kausimaksut lukioissa, Improbaturin kannessa keho­tettiin lukijaa: ”lukiolainen, älä maksa lukukau­simaksua!”

Tykittelyn määrä ei kuitenkaan kaikkia miellyttä­nyt. Erään historiikkiin päätyneen tarinan mukaan ylioppilastutkintolautakunnan puheenjohtaja kieltäy­tyi Improbaturin haastattelusta ja kertoi heittävänsä lehden aina roskiin. Moni mainostaja myös lopetti Improbaturissa mainostamisen saatuaan selville jul­kaisun luonteen.

”Kirjapainon työntekijöillä oli tapana kursivoida kirosanoja jutuista”, Bardy muistelee. Hän sai lopul­ta ”enemmän tai vähemmän potkut” päätoimittajan tehtävästä.

“Joku tilitti, että revin nämä sivut, ennen kuin annan tämän lapselleni.”

Vaikka lehteä julkaisi Suomen Lukio­laisten Liitto, näiden aikojen Improbatur ei suinkaan yrittänyt puhutella kaikkia lukio­laisia, arvioi Ylen mediakriittisen Kupla­-podcastin juontaja, vuonna 1993 Improbaturia päätoimittanut Jani Halme.

Hänen aikanaan lehdessä muun muassa spekuloitiin intohimoisesti liiton kehitystä – vähän kuin urheilujournalismissa seurataan urheiluseuroja.

”Jokaisella alakulttuurilla oli tuohon ai­kaan lehti: lumilautailijoilla, skeittaajilla ja graffitintekijöillä oli kaikilla oma lehtensä. Improbaturin alakulttuuri oli oppilaskun­ta-aktiivit. Se oli heidän äänenkannattajansa, eikä niinkään lukiolaisten”, Halme kertoo.

Halme taas suhtautui niin intohimoisesti Improbaturin päätoimittamiseen ja muuhun liiton toimintaan, että sai poissaolojensa ta­kia potkut Parikkalan lukiosta – eikä käynyt lukiota loppuun.

Lehteä tehtiin omistautuen, Halmeen mu­kaan ”kiihkeästi”. Halme matkusti Itä-­Suomesta Parikkalasta Saloon taittamaan lehteä paikallisen sanomalehden toimitukseen, jossa usein huomattiin, että juttuja on liian vähän.

Rahaa Improbaturin tekemiseen oli Halmeen mukaan vähän. Erityisesti valokuvista oli valtava pula, kun rahaa Lehtikuvan kuvituskuva­-arkistoon ei ollut. Ratkaisuna lehteä päädyttiin kuvittamaan elokuvien promokuvilla – vaikkapa Aki Kaurismäen elokuvien kuvilla, jotka eivät liittyneet millään tavalla kyseessä olevaan juttuun.

”Ne olivat hienoja kuvia, ja ovat vieläkin”, Halme sanoo.

Kun radikaalit ajatukset rauhottuivat, myös lehti muuttui tavanomaisemmaksi. 2000­-luvun taitteessa Improbatur alkoi näyttää samalta kuin toiset nuortenlehdet, Suosikki ja Demi. Lehdissä annettiin ohjeita yli­oppilasjuhlissa pärjäämiseen, kesäopintoihin ja ylioppilaslakin hoitamiseen, mutta niiden lisäksi mukana oli muotijuttuja, koululaukkuvertailuja ja haastatteluja sen hetken suosituimmilta muusikoilta, kuten Anssi Kelalta.

Halmen juontajapari Kupla­-podcastista, Suomen Kuvalehden toimittaja Aurora Rämö, työskenteli Improbaturin toimittajana vuosina 2009–2010.

Improbaturia oli ensimmäisten vuosikymmentensä ajan tehty pienin resurssein, mut­ ta nyt kolmatta vuotta viestintää yliopistossa opiskellut Rämö teki lehteä päivätyönään, lehden toisena työntekijänä. Raha ei kuitenkaan tuonut onnea – eikä intohimoa.

”Mikään ei kuulostanut niin leimiltä kuin kuin Suomen Lukiolaisten Liiton lehti. Ei se ollut mitään unelmien täyttymistä”, Rämö kertoo.

Ennen Improbaturia hän oli kesätöissä golfkentän asiakaspalvelijana.

”Olin siellä ottamassa rahaa ja keksimässä päästäni, miten golfia pelataan. Oli pelastus, että pääsin sieltä pois.”

Toisin kuin monilla edeltäjillään, Rämöllä ei ollut suhdetta Suomen Lukiolaisten Liittoon. Hänen mukaansa Improbaturin tekijöille oli tärkeää, että sisältö ei näyttäisi Suomen Lukiolaisten Liiton lehdeltä, vaan että kuka tahansa nuori voisi olla kiinnostunut siitä.

Rämö kirjoitti muun muassa mallikilpailujen osallistujista, haastatteli monikulttuurisia nuoria ja kirjoitti, kuinka Suomen Lukiolaisten Liiton liittokokous Seinäjoella ”ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta”, mutta kuinka ”ikävä kyllä siellä on ihan älyttömän hauskaa” – ja piikitteli lukiolaispäättäjiä siitä, kuinka ”16­-vuotiaat jakelevat vaaliflyereita siistit vaatteet päällä ja pohtivat, miten päästä lähemmäs tavallista lukiolaista”.

”Muistan, että tein kerran jutun liittokokouksesta, mutta sekin keskittyi ryyppäämiseen eikä siihen, minkälaisia ponsia siellä on esitetty”, Rämö kertoo.

”Improbatur alkoi olla vanhanaikainen, sellainen vuotta 2005 henkivä nuortenlehti”, kertoo Ylen toimittaja Robert Sundman.

Hän aloitti päätoimittajana vuonna 2013. Hän oli tuolloin helsinkiläisen Kallion lukion abiturientti, joka oli tehnyt Ylelle nuortenohjelmia.

Sundmanin aikana lehti muuttui muutamassa vuodessa yhteiskunnallisemmaksi, ja tyyli on pysynyt pitkälti näihin päiviin asti. Lehti julkaisi laajoja henkilökuvia esimerkiksi transaktivisti Mona Blingistä ja urheilija Alisa Vainiosta ennen muita. Uskottavuutta hankittiin myös kalliilla ammattivalokuvaajien ottamilla kuvilla.

Sundmanin mieleen Improbatur­-vuosistaan jäi esimerkiksi Etelä­-Tapiolan lukiota käyneen toimittaja Reeta Niemosen juttu Saamen toivot, joka kertoi saamelaislukiolaisista.

”Siihen aikaan ei ollut samalla tavalla saamelaiskeskustelua. Se on hyvä esimerkki jutusta, jossa yhdistyi lukiolaisuus ja yhteiskunnallisuus.”

Kohujakin syntyi. Sundman kertoo saaneensa vanhemmilta yhteydenotto­ ja lehden julkaisemasta itsetyydytystä käsittelevästä jutusta.

”Siitä tuli puheluita konservatiivisilta äideiltä. Joku muistaakseni tilitti, että revin nämä sivut, ennen kuin annan tämän lapselleni, ja olin että selvä. En ole kovinkaan raju tai raisu, mutta olin että hei, kyllä masturboinnista voi jutun tehdä.”

Toisaalta lukijat kannustivat asialliseen, piikittelyä välttävään tyyliin.

”Jos me yritettiin tehdä Improssa jotain, missä oli vähän snarky-meininki, että vähänkö noloa, siitä tuli palautetta, että mitä tämä nyt oikein on”, Sundman sanoo.

Miltä Improbaturin tulevaisuus näyttää? Ainakin siihen liittyy suuria muutoksia.

Tämän numeron jälkeen, alkuvuodesta 2022 alkaen, Improbatur alkaa ilmestyä pelkästään verkossa. Suomen Lukiolaisten Liiton aktiivit ovat puhuneet printin lakkauttamisesta jo vuosia, mutta jäsenil­le tehty mielipidekysely valmistui vasta, kun paperinen lehti oli jo päätetty lakkauttaa. Tällöin selvisi, että yleismielipide printistä luopumisesta oli kriittinen: 14 prosentin mielestä idea oli hyvä, mutta 15 prosentin mielestä idea oli huono ja 25 prosenttia vastaajista suhtautui epäillen. Loput vastaajista eivät ottaneet kantaa.

Printin lakkauttamista on perusteltu muun muassa sillä, että Improbaturin tekijöillä olisi enemmän aikaa tehdä sisältöä sinne, missä nuoret ovat, eli nettiin. Toisaalta valtaosa vastaajista kertoi lukevansa Improbaturin nimenomaan printtilehtenä. Jatkossa, kun Improbatur ei enää saavu postiluukusta, voi lukiolaisten tavoittaminen olla vaikeampaa.

Syteen tai saveen, muutos tarjoaa mahdollisuuden uudistuksiin. Päätoimittaja Noora Kulta haluaa palauttaa Improbaturin historiasta mukaan sen leikkisyyden ja epämuodollisuuden. Hän haluaa tuoda keveyttä takaisin niin, että nauraminen ei kuitenkaan tapahdu kenenkään kustannuksella.

”Uuden Improbaturin yleinen ilmapiiri tulee olemaan turvallinen ja kaikkia kunnioittava, mutta myös huumorintajuinen – sellainen joka ei ota itseään liian vakavasti”.

Kirjoittaja on kirjoittanut Improbaturiin vuosina 2014–2020 ja toiminut sen toimitussihteerinä ja vt. päätoimittajana vuosina 2020–2021. Artikkelin lähteenä on käytetty Suomen Lukiolaisten Liiton 20-vuotishistoriikin lukua ”Teinianarkismista kohde- markkinointiin – Improbatur lukiolaisten liiton äänenkannattajana”.

Artikkeli julkaistu 1.11. ilmestyneessä 4/21-Improbaturissa.

Jaa: