Vaatebisneksen varjopuolet

Ilmiöt ja yhteiskunta, Jutut

Kankaat Kiinasta, napit Intiasta ja langat Sri Lankasta – tiedätkö missä kauluspaitasi on tehty?


JENNA KARAS
digifuture

Suomalainen muotisuunnittelija suunnittelee uuden paidan. Vision perusteella italialainen muotitoimisto kaavoittaa sen, ja tekee mallikappaleen. Malli lähetetään sisäänostajalle Turkkiin. Hän tilaa kankaan Kiinasta, langat Sri Lankasta ja napit Intiasta. Materiaalit kohtaavat tehtaalla Bangladeshissa, jossa paita ommellaan. Satakunta paitaa pakataan ja lähetetään Viroon viimeistelyä varten. Virossa viimeisellä tuotantotehtaalla kirjaillaan paidan rintamukseen yksityiskohdat. Sisäsaumaan lätkäistään lappu: ”Made in Estonia”. Virosta paidat lähetetään takaisin Suomeen myytäväksi.

 

Vielä viisikymmentä vuotta sitten suurin osa suomalaisten vaatteista tehtiin Euroopassa. Suomessakin vaate- ja tekstiiliteollisuus työllisti 1980-luvulla kymmeniä tuhansia. 2010-luvulla alalla on työpaikka enää muutamalle tuhannelle.

Vaatebisnes globalisoitui nopeasti. Muodit ja trendit ovat kaikkien ulottuvilla sopuhintaan. Kaupassa on aina jotain uutta ja kaunista ostettavaa parilla eurolla. 1990-luvulla syntyneet eivät muista aikaa ennen halpoja madeinchina-ketjuvaatteita. Lähes puolet kaikista Suomessa myytävistä vaatteista valmistetaankin juuri Kiinassa.

Vaatteiden kokonaiskulutus kaksinkertaistui vuodesta 1995 vuoteen 2010. Samaan aikaan vaatteiden tuotanto on siirtynyt Euroopasta Aasiaan. Mutta kumpi ruokki kumpaa: ajoiko kasvanut kysyntä vaateyritykset halpatuotannon maihin vai ostettiinko vaatteita yhä enemmän, kun niiden hinta halpeni?

 

Vaateteollisuuden tuotantolaitoksissa työskentelee 60 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa. Heistä noin 80 prosenttia on nuoria aasialaisnaisia. Suurin osa heistä työskentelee vaatetehtaissa, joiden työoloista luotettavat lähteet kertovat karua faktaa: useilla tehtailla ei välitetä turvallisuusmääräyksistä, sähköt katkeilevat toistuvasti ja viemäröinti ei toimi. Vanhat, huoltamatta jääneet rakennukset romahtavat ja tulipalot ovat tavallisia.

Esimerkiksi Bangladeshissa sijaitseva Rana Plaza -tehdas romahti viime huhtikuussa. Onnettomuudessa kuoli yli tuhat tehtaan työntekijää. Rana Plazassa valmistettiin vaatteita muun muassa Mangolle, Benettonille ja Primarkille. Maan historian pahin tulipalo tapahtui vuonna 2012 Dhakassa, Tazreen Fashions -tehtaassa. Tulipalossa kuoli yli sata ihmistä.

Ompelijoita saatetaan lukita tehtaaseen. 16-tuntisen työpäivän aikana heillä ei välttämättä ole lainkaan vessa- tai ruokataukoja. Tehtaissa on niin kuuma, että pyörtyminen työpäivien aikana on tavallista. Työntekijöitä pakotetaan tekemään ylitöitä usein ilman mitään korvauksia. Monet ovat työnantajalleen velkaa koulutuksesta ja ruuasta: velkavankeuteen puetussa orjuudessa velka kasvaa jatkuvasti, eikä palkka koskaan riitä velan takaisinmaksuun. Seurauksena on ylitöiden kierre ja ikuinen työsuhde.

Työntekijöiden olot eivät muutu, sillä mailla itsellään on niin ristiriitainen suhde vaateteollisuuteen. Toisaalta kyse on merkittävästä kansantaloutta pönkittävästä elinkeinosta, joka auttaa maata kehittymään edes vähän. Ilman vaateteollisuutta juuri nuoret naiset olisivat vailla mitään työtä.

 

Yksittäisen yrityksen on hyvin vaikeaa valvoa vaatteen tuotantoketjun jokaista vaihetta. Kun vaatteen tekoon osallistuu kymmenkunta välikättä ympäri maailmaa, on haastavaa seurata, mitä tuotannon eri vaiheissa todella tapahtuu ja miten esimerkiksi paidan ompelijoita kohdellaan työpaikallaan. Siksi vaatebrändit luottavat yhä enemmän kansainväliseen valvontaan, niin kutsuttuihin vastuujärjestelmiin.

Kun kuluttajien keskustelu hikipajoista ja lapsityövoimasta on lisääntynyt, myös vaatebrändien tuotantotehtaiden vastuutarkastukset ovat yleistyneet. Käytännössä vastuujärjestelmään kuuluminen tarkoittaa, että tuotantotehtaalla vierailee tasaisin väliajoin tehtaan työoloista ja –tavoista raportoiva tarkastaja.

Vastuujärjestelmiä on lukuisia. Niiden tehtävä on todistaa kuluttajalle, että brändin vaate on tuotettu eettisissä oloissa. Järjestelmät eivät näy kaupoissa, eikä vaatteissa ole merkintöjä siitä, mihin vastuujärjestelmään niiden valmistaja kuuluu. Usein tieto kuitenkin löytyy esimerkiksi vaatemerkin verkkosivuilta. Myös eettistä tuotantoa ajavat kansalaisjärjestöt listaavat vastuuohjelmia.

Yksi merkittävimmistä järjestelmistä on eurooppalaisten kauppaketjujen käsissä vuonna 2003 syntynyt Business Social Compliance Initiative (BSCI) -malli. Vastuujärjestelmään kuuluvien yritystysten käyttämille tehtaille tehdään säännöllisiä tarkistuksia. Jos työoloissa havaitaan puutteita, yritykset voivat vaatia niiden korjaamista jopa yhteistyösopimuksen purkamisen uhalla. Yksi BSCI-mallin merkittävimmistä heikkouksita on se, ettei se valvo koko tuotantoketjua, vaan vain sitä tehdasta, jossa tuote kootaan. Se, että ompelutehtaalla on kaikki hyvin ei takaa sitä, että vetoketjutehtaalla toimitaan samoilla periaatteilla.

Jotkut brändit ovat turhautuneet siihen, että kansainväliset vastuujärjestelmät toimivat liian hitaasti eivätkä saa tuloksia aikaan. Osa kauppaketjuista tekeekin myös omaa valvontaa. Esimerkiksi vaatekaupan jättiläinen H&M valvoo alihankkijoitaan omatoimisesti ja suomalainen Kesko kertoo valvovansa ja kouluttavansa alihankkijoitaan itse Kiinassa.

Eettistä tuotantoa tarkastelevat myös monet kansalaisjärjestöt. Merkittävin ero toimijoiden välillä on se, että kansalaisjärjestöt pyrkivät edistämään eettisyyttä ja vastuullisuutta pelkän valvonnan sijaan. Liiallinen tehtaiden kontrollointi ilman tukea johtaa usein vain siihen, että tehtaiden johto huijaa tarkastajia. Jos esiin tuleekin räikeä epäkohta, ei yhteistyön lopettaminen auta ainakaan tehtaan työntekijöitä: ison asiakkaan menettäminen ajaa tehtaan taloudellisiin vaikeuksiin, jolloin työolojen parantaminen – saati inhimillisten palkkojen maksaminen – on entistä vaikeampaa.

Kuluttajilla on usein oletus, että hinta takaa laadun. Jos ostamme trikoopaidan muutamalla eurolla, emme kuvittelekaan käyttävämme sitä useita vuosia. Kun vaatteeseen sen sijaan uppoaa useita kymmeniä euroja, odotamme siltä lukuisia käyttökertoja.

Eettisyyden kannalta hinta ei ole merkittävin tekijä. Meille kaupataan sadan euron puseroa luksuksena ja viiden euron paitaa helppona löytönä, mutta aasialaisissa tuotantotehtaissa ei ole lainkaan tavatonta, että samalta tuotantolinjalta lähtee maailmalle merkkituotteita ja tusinatavaraa. Niihin isketään vain erilaiset tuotelaput.

 

Allergiaa, hormonaalisia vaikutuksia, jopa syöpää. Lopputuotteesta ei arvaisi, että vaatteita käsitellään kemikaaleilla, jotka ovat vaarallisia sekä kuluttajalle, tekijälle että ympäristölle.

Puuvilla, villa ja muut vaatekuidut eivät ole minkään värisiä. Niiden värjäämiseen voidaan käyttää luonnonvärejä, turvallisia kemikaaleja tai värejä, joiden käyttäminen on EU-alueella kielletty. Suomessa tulli tekee jatkuvasti satunnaiskokeita maahantuotaviin vaatekuormiin. Yleinen syy hylätyksi tulemiseen ovat atsovärit, jotka voivat käytössä hajota syöpää aiheuttaviksi aineiksi.

Atsovärejä löydetään eniten puuvillatuotteista ja huiveista, joita valmistetaan Intiassa ja Itä-Aasiassa. Siellä huivit värjätään suurissa sammioissa, joissa tekijät polkevat kankaita väriveteen. Sen jälkeen liuos lasketaan luontoon ja jokiin, joiden vettä käytetään usein myös juoma- ja pesuvetenä. Tekijöiden kädet värjääntyvät pysyvästi.

Valmiiksi kulutetut farkut voidaan valmistaa monella tapaa, mutta halvin kaikista on hiekkapuhallus. Menetelmässä kulutukset saadaan aikaan puhaltamalla farkkukankaaseen paineella hienojakoista hiekkaa. Usein hiekkapöly leviää koko työpajan hengitysilmaan. Ilman hengityssuojia työntekijät hengittävät pölyä päivästä toiseen. Ajan myötä hiekkaa kerääntyy keuhkoihin niin paljon, että työntekijä sairastuu silikoosiin eli kivipölykeuhkosairauteen. Tautia ei voida parantaa ja usein työntekijä kuolee siihen.

Oletko koskaan miettinyt, miksi yksi paita pysyy sileänä, mutta toinen aivan samasta materiaalista tehty rypistyy heti? Kankaan sileyteen vaikuttaa formaldehydi. Sitä on pitkään käytetty tekstiilien pintakäsittelyyn, mutta vasta viime vuosina sen on todettu kasvattavan syöpäriskiä voimakkaasti. Formaldehydin käyttöä on onnistuttu rajoittamaan tuotantosäädöksillä, mutta silti sitä toisinaan esiintyy vaatteissa liian suurina pitoisuuksina.

Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes on perustanut kemikaalivalvontaryhmän, joka aloittaa toimintansa tänä vuonna. Ryhmä alkaa valvoa Suomessa myytävien vaatteiden kemikaalipitoisuuksia. Tulli on pystynyt valvomaan maahantuotuja vaatteita vain satunnaisesti, ja on mahdollista, että jotain vaarallisia tuotteita on päässyt läpi. Kemikaalivalvontaryhmä toivottavasti tehostaa markkinoiden valvontaa Suomessa.

Vaateiden kemikaalipitoisuuksista, tai pikemminkin niiden puutteesta, kertovat myös eettiset sertifikaatit. Suomessa tunnetuin kemikaalisertifikaatti on Öko-Tex-standardi. Sen ja muiden sertifikaattien tunnus on yleensä liitetty suoraan vaatteen hintalappuun. ”Turvallinen tekstiili” -merkintä vaatteessa tarkoittaa, että kankaassa ei ole haitallisia torjunta-aineita, raskasmetalleja tai forlmaldehydiä. Asiantuntijat suosittelevat, että jokainen uusi vaate, sertifioitu tai ei, pestään ennen käyttöä.

 

Eettisesti toimiva vaateteollisuus kehittyvissä maissa ei ole mahdottomuus. Kuluttajan kannattaa aina tarkistaa yrityksen vastuujärjestelmä ja etsiä myös merkintää eettisestä ohjelmasta ja kemikaalimerkinnästä. Jos tieto ei löydy helposti ja nopeasti, osta muualta.

Boikotti kuulostaa helpolta ratkaisulta: ”jos en osta, en osallistu”. Boikotti on kuitenkin vain hiljainen protesti, josta ei välity viestiä yritykselle asti. Eettisyyden puolesta työskentelevät kansalaisjärjestöt eivät suosittelekaan boikotteja kuin hyvin vakavissa tapauksissa. Kulutettujen farkkujen jääminen kauppojen hyllyille on selkeä viesti, joka pikkuhiljaa voisi jopa johtaa niiden tuotannon lopettamiseen. Tietyn kaupan välttäminen ei kuitenkaan paranna oloja tuotantotehtaalla mitenkään.

Kuluttajalla on oikeus vaatia yritykseltä parempia toimintatapoja. Jokainen meistä voi äänestää rahalla. Se tapahtuu kovin yksinkertaisesti: suosi kotimaista. Vaikka kotimaisesti tuotettuja vaatteita on vähän, suosi niitä aina, kun mahdollista. Suosi kotimaista myös merkeissä. Eettinen tuotanto on puhuttanut suomalaisia pitkään, ja luonut painetta myös tuotannon valvomisesta kotimaisille brändeille. Osta pieniltä merkeiltä. Osta vaatteita käytettynä ja kierrätä. Osta vähemmän ja laadukkaampaa.

 

Artikkelin tiedot perustuvat seuraaviin lähteisiin: Business Social Compliance Initiative, Clean Clothes Campaign, Ethical Trading Initiative, Fair Labor Association, Finnwatch, Foreign Trade Association, Greenpeace, Kaupan liitto, Kehitysyhteistyön palvelukeskus KEPA, Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus, Toimihenkilökeskusjärjestö STTK, The Guardian, Tilastokeskus, Turvallisuus- ja kemikaalivirasto, Tulli, Yle Uutiset. Lisäksi artikkelia varten on haastateltu tutkija Outi Moilalaa, joka on kirjoittanut kirjan ”Tappajafarkut – Ja muita vastuuttomia vaatteita”.

Julkaistu 6. helmikuuta ilmestyneessä Improbatur 1/2014 -lehdessä.

Jaa: