“Järki sanoi, että ei esseen kirjoittamiseen voi kuolla” – kolme lukiolaista kertoo, miltä uupuminen ja ahdistus tuntuvat, ja mitä kasvavalle ongelmalle pitäisi tehdä

Ilmiöt ja yhteiskunta

Nuorten uupumuksesta, ahdistuneisuudesta ja masennuksesta on tullut uutisten kestoaihe. Miten niin pääsi käymään ja miten voisimme siirtyä keskustelussa siihen vaiheeseen, jossa ongelmalle pohditaan järkeviä ratkaisuja?


Säde Mäkipää
Pauliina Holma

Sydän tykyttää ja raajat puutuvat. Rintaa puristaa ja koskee. Siinä hetkessä, jos en tietäisi paremmin, pelkäisin että saan sydänkohtauksen.”

”Oksettaa, pulssi kiihtyy, kädet tärisevät. Tulee sellainen epätodellinen olo ja vahva pakoreaktio, on pakko päästä pois siitä tilanteesta.”

”Tuntuu kuin olisin pimeässä huoneessa ja huudan, eikä kukaan kuule.”

 

Ahdistaa. Uupumuksesta ja ahdistuksesta on tullut suorastaan trendi. Millenniaalit eli 1980–90-luvuilla syntyneet jäävät sairaslomille jo ennen 30 ikävuotta työuupumuksen eli burn outin, tuttavallisemmin ”burniksen” tai ”burren” takia.

Myös lukiolaiset uupuvat entistä enemmän. Sen osoittavat muun muassa vuoden 2017 kouluterveyskysely ja samana vuonna julkaistu opetus- ja kulttuuriministeriön lukioselvitys. Siitä ovat kirjoittaneet lähes kaikki kynnelle kykenevät mediat. Helsingin Sanomat teetti tänä keväänä selvityksen lukiolaisten uupumuksesta. Selvityksessä kysyttiin 1500 oppilaalta 15 eri lukiosta heidän kokemastaan stressistä ja uupumuksesta. Vastaus kirjattiin jutun otsikkoon: ”HS selvitti: Osa lukiolaisista on niin stressaantuneita, että heitä ahdistaa ja itkettää joka päivä.”

Stressi ja uupumus voivat johtaa ahdistumiseen ja masentumiseen. 16–25-vuotiaiden kuntoutuspsykoterapian syynä on entistä useammin ahdistuneisuushäiriö tai masennus.

Noniin, siinä ovat faktat. Niiden taivasteluun on käytetty jo muualla aivan tarpeeksi aikaa, joten siirrytään eteenpäin.

 

Etsin tätä juttua varten uupumuksen, ahdistuneisuuden tai masennuksen kanssa painiskelevia lukiolaisia haastatteluun Instagramissa. Postauksessa ehdotin, että jutussa ei tarvitse välttämättä esiintyä omalla nimellä. Ensimmäinen vastaus tuli muutaman minuutin päästä. Sain lopulta kymmenkunta vastausta, joissa lähes kaikissa suostuttiin haastatteluun omalla nimellä.

Jutun alun sitaatit ovat kolmelta lukiolaiselta, jotka kuvailivat, miltä ahdistuksen hetkellä tuntuu. Tässä jutussa he kertovat myös, mitä tälle ongelmalle voisi heidän mielestään tehdä.

Mikkelin lukion pihalla on päästy lähes hellelukemiin. Minä ja kyseistä lukiota käyvä Anna Partanen istumme pihan penkillä. Partanen pohtii, mistä hänen lukion ensimmäisellä luokalla alkanut ahdistuksensa johtuu.

”Kyllä taustalla varmaan on oma perfektionisti-luonne. On ollut tarve pärjätä ja näyttää pärjääväni. On ollut myös tarve miellyttää ihmisiä ja tehdä asiat hyvin ja huolellisesti. Ja liittyy siihen epävarmuuttakin, en ole osannut välttämättä uskoa itseeni ja ajatella, että minäkin olen hyvä.”

18-vuotiaalla Partasella ei ole koskaan ollut suuria ongelmia pärjätä koulussa: vähälläkin lukemisella on tullut kiitettäviä arvosanoja kokeista. Lukion ensimmäisellä luokalla kuitenkin koulutehtävät, kuten äidinkielen essee, alkoivat tuottaa luokattoman suurta tuskaa.

”Tuntui siltä, että tämä on ihan mahdoton asia, että ei tästä vaan voi selvitä, vaikka kyllä järki sanoi, että ei esseen kirjoittamiseen voi kuolla.”

Sitten, ensimmäisen vuoden keväällä, tuli paniikkikohtaus.

”Aamulla herätessä oli todella ahdistunut ja vaikea olo, mutta lähdin kuitenkin kouluun. Koulumatkani on vain muutama sata metriä, mutta tuli täysi stoppi. Sydän tykytti ja hengitys oli pinnallista. Pää meni ihan jumiin.”

Partanen käveli lähiympäristössä vartin verran ja meni sitten takaisin kotiin. Äidillä sattui olemaan vapaapäivä, ja hän otti yhteyttä koulupsykologiin. Iltapäivällä Partanen marssi vastaanotolle. Vasta siellä Partaselle valkeni, että kyseessä oli paniikkikohtaus.

Alkoi ahdistuksen ja masennusoireilun kierre, jonka aikana Partanen on tavannut monia asiantuntijoita ja saanut lääkityksen. Välillä tilanne on huonompi, välillä parempi. Se ei silti tarkoita, etteikö hän suoriutuisi koulutehtävistä, harrastuksistaan tai kykenisi viettämään aikaa kavereiden kanssa, päinvastoin.

”Itsekin olin, niin ärsyttävältä kuin se nyt tuntuukin myöntää, stereotypisoinut omassa päässä sen, että jos jollakin on masennus tai ahdistuneisuushäiriö, niin sen näkisi ulospäin tai se ihminen olisi jotenkin tietynlainen, synkkä tai muuta. Alussa mietin, että onko minulla oikeasti näin paha olo, tai että onko minulla oikeus tähän. Minullahan on kaikki hyvin elämässä, on perhe ja paljon kavereita ja hyviä ihmisiä jotka välittävät minusta ja joista välitän, on harrastuksia ja koulu menee paremmin kuin toivoisin! Että eihän tässä ole mitään vikaa.”

Anna Partanen haluaakin muistuttaa, että ongelmia ei saa vähätellä: oma paha olo on ihan yhtä totta kuin muidenkin, vaikka ei kärsisikään sairauden vaikeimmasta muodosta.

 

Samaa mieltä on Helsingin Sibelius-lukiosta juuri valmistunut 19-vuotias Heta Suominen. Hänellä paniikkikohtaukset alkoivat vatsataudin jälkeen lukion ensimmäisenä vuonna. Vatsatauti aiheutti huonovointisuutta ja oksentelua. Vaikka tauti meni ohi, Suominen alkoi voida huonosti julkisilla paikolla ja pelkäsi oksentavansa. Kohtaukset alkoivat pelottaa, ja noidankehä oli valmis, sillä ahdistus mahdollisista kohtauksista lisäsi niiden määrää. Pahimmassa vaiheessa paniikkikohtauksia tuli päivittäin ja lähikauppaankin meno tuntui vaikealta.

Tästä kaikesta huolimatta Suominen opiskeli musiikkipainotteisessa lukiossa, pystyi esiintymään ja sai abivuonna puheviestinnän kurssista kympin.

”Somessa ja mediassa ahdistuneet ihmiset esitellään sellaisina nörtteinä, jotka eivät uskalla puhua kavereilleen. Koulussamme on todella avoin ilmapiiri ja ihmiset puhuvat omista mielenterveysongelmistaan, mutta monet ovat silti yllättyneet, kun olen kertonut, että minulla on paniikkihäiriö. Olen sosiaalinen ja sellainen menevä ja huoleton tyyppi, että ehkä siitä ei ekana tule mieleen, että tolla on varmaan ahdistuneisuushäiriö.”

Paniikkikohtaukset rajoittivat Suomisen elämää etenkin alkuvaiheessa: ennalta tuntemattomat paikat ja matkustaminen olivat vaikeita asioita, samoin koeviikot koulussa. Suominen pääsi käymään terapiassa ja sai lääkityksen. Niiden avulla tilanne on helpottanut. Koulussa käyntiä auttoi sekin, että alun jälkeen koulusta tuli tuttu ja turvallinen paikka.

Tampereen lyseon lukiossa opiskeleva 17-vuotias Jonna Rantanen joutui yläkoulussa sairaalahoitoon asti masennuksen, syömishäiriön ja itsetuhoisuuden seurauksena. Aloittaessaan lukiossa hänenkin uudet ystävänsä yllättyivät, kun nauravainen Rantanen kertoi, että hänellä on taustalla vakava masennus.

”Sitä olisikin tärkeää painottaa, että vaikka näytät iloiselta, ei tarkoita että välttämättä olet sitä”, hän sanoo.

Nyt, kun diagnoosien perässä lukee “toipunut”, hän kertoo, mitä opittavaa medialla on mielenterveyden ongelmien käsittelystä:

”Median vaikutus on todella iso kaikkeen. Mielenterveysongelmista puhutaan aika varovasti jos ollenkaan, ja se ylläpitää häpeän tunnetta niistä. Jos mediassa tehtäisiin mielenterveysongelmista puhumisesta normi, se voisi muuttaa tehokkaasti ihmisten asenteita. Niistä pitäisi puhua rehellisesti ja oikeilla termeillä, ei kierrellä tai kaarella.”

Anna Partanen, Heta Suominen ja Jonna Rantanen ovat kaikki selvinneet pahimman vaiheen yli, mutta kukaan heistä ei halua vetää sankarin viittaa niskaansa. Sen sijaan he kokevat, että mielenterveyden järkkyminen on opettanut heille omien tunteiden käsittelyä, niiden sanoittamista, itsensä hyväksymistä ja armollisuutta: ei ole pakko pystyä kaikkeen.

Ja sitten: mitä voisimme tehdä, jotta tulevaisuudessa nuoret voisivat välttää aallonpohjan, tuoda esiin ongelmia ilman vähättelyä ja saada apua ajoissa? Sitä ennen on tietenkin pohdittava, mistä lisääntynyt ahdistuneisuus ja masennus johtuvat.

”Nyky-yhteiskunnassa ulkopuolelta tulee jo valmiiksi paineita siitä, että pitää pärjätä ja suorittaa. Ihmiset saattavat valittaa kiireestä, mutta jollain tasolla kuitenkin ajattelemme, että se on se ihanne-elämä. Mutta sehän se ihmisiä kuormittaa ja uuvuttaa”, sanoo Anna Partanen.

”Tuntuu, että lukion vaativuus on kasvanut, ja toisaalta myös stigma aiheen ympäriltä on vähentynyt,ja asiasta puhutaan enemmän. Lukioon on tullut lisää painetta todistusvalinnalla. Työmääräkin on tosi suuri, itsellänikin monessa jaksossa oli kahdeksan tuntia kolme kertaa viikossa, sehän menee ihan työstä. Ja sitten läksyt ja kirjoitukset päälle. Monet ovat meidänkin koulussa tehneet sen päätöksen, että pidentävät lukiota, ja sen pitäisi olla täysin hyväksyttävää. Ihmisiä pelottaa esimerkiksi se, että jos sairastuu, niin tiukka poissaolokiintiö tulee täyteen, eikä kaikissa lukioissa siitä välttämättä jousteta”, pohtii puolestaan Heta Suominen.

Entä mitä sanoo asiantuntija? Kasvatustieteen professori Katariina Salmela-Aro on tutkinut lukiolaisten jaksamista ja koulu-uupumusta. Hänen mukaansa keskeinen ongelma on se, että vaatimukset ja voimavarat ovat epäsuhdassa: vaatimuksia on lisätty, mutta voimavaroja ei. Hänen työryhmänsä tutkimuksissa on myös havaittu pieniä merkkejä siitä, että lisääntynyt kilpailu ja vertailu ovat ajaneet oppimisen ja yhteisöllisyyden ohi. Lisäksi tulevaisuus näyttäytyy epäselvänä ja hämmentävänä, ja kuviota sotkevat esimerkiksi uusi lukiolaki ja valintakoeuudistus. Vanhemmat ja opettajat eivät välttämättä osaa neuvoa nuoria tarpeeksi näissä asioissa.

Kolmas havaittu tutkimustulos on se, että opettajien stressi vaikuttaa myös opiskelijoihin.

Kaikki tätä juttua varten haastatellut lukiolaiset ovat naisoletettuja. Uupuvatko nuoret naiset helpommin kuin nuoret miehet? Katariina Salmela-Aron mukaan pojatkin kyllä uupuvat, mutta he näkevät ongelman ulkoisena. Se voi johtaa negatiiviseen suhtautumiseen koulunkäyntiin ja pahimmillaan koulun keskeyttämiseen. Tytöt taas etsivät syytä itsestään ja kokevat itsensä riittämättömiksi.

Ratkaisuksi kasvavaan uupumukseen ja ahdistukseen Salmela-Aro ehdottaa resurssien lisäämistä: enemmän apua siihen, miten aikatauluttaa omia päiviään, millaisia tavoitteita itselleen asettaa ja matalan kynnyksen mahdollisuuksia päästä puhumaan, jos huolia tulee. Tämä tarkoittaisi siis yksinkertaisesti lisää työvoimaa kouluihin. Lisäksi Salmela-Aron mielestä opettajien tulisi päästä entistä enemmän jatkokouluttamaan itseään, jotta opettajat osaisivat paremmin hahmottaa esimerkiksi, miten tunteet vaikuttavat opiskeluun.

Partanen, Suominen ja Rantanen ovat kaikki sitä mieltä, että on tärkeää päästä puhumaan jollekulle ammattilaiselle helposti ja nopeasti.

”Toivoisin, että Terapiatakuu-kansalaisaloite menisi läpi eduskunnassa, jotta apua ei tarvitsisi jäädä odottelemaan”, sanoo Jonna Rantanen.

”Olisi hyvä että esimerkkejä tulisi enemmän esille, että ihmiset tietäisivät enemmän. Ahdistuksessa tai masennuksessa ei tarvitse olla aina kyseessä se ääritapaus”, pohtii Anna Partanen.

”Lempeys itseä kohtaan on tärkeää. Kaikkea ei tarvitse pystyä tekemään, ja aina ei kannata yrittää väkisin”, summaa Heta Suominen.

Juttu on julkaistu 5.8. ilmestyneessä Improbatur 3/2019 -lehdessä.

Jaa: