Kolumni: Postikortti maailmanlopun reunalta

Mielipide
Johannes Roviomaa
Henri Salonen

Rakas Johannes,

jos luet tätä kirjettä, olet elossa. Onnea siitä! Olet 39-vuotias, mikä tarkoittaa sitä, että on vuosi 2030. Vuoden päästä olet lähempänä 80-vuotiasta kuin vastasyntynyttä. Vieläkö sinulla on hiuksia päässä? Senkin vanha pantteri! Et kai ole mennyt juomaan itseäsi hengiltä? Kenties asut Itä-Timorissa alpakoiden kanssa ja olet maailman onnellisin ihminen.

Kirjoitan tätä kirjettä vessapaperirullaan opettajanpöydän alta. Rakensimme Hyvän sään aikana -toimituskollektiivin voimin ilmastonmuutokseen keskittyvän pop-up-toimituksen tänne Tampereelle, Sammon keskuslukioon. Olen kuunnellut huolestuneita ja ahdistuneita medialuokan nuoria. Olen opastanut heitä journalismin saloihin siinä toivossa, että tieto ei lisää tuskaa, päinvastoin. He eivät ole ahdistuksensa kanssa yksin: sadattuhannet nuoret ovat osoittaneet mieltä ympäri maailmaa ilmaston puolesta kuluvana keväänä, ruotsalaisaktivisti Greta Thunbergin jalanjälkiä seuraten. Haastattelin Gretaa ilmastomarssilla. Hän sanoi, että ei tarvitse toivoa toimiakseen. Katastrofin taakka ei kevene, vaikka se iskee meihin kaikkiin.

Miten kertoa maapallon suurimmasta uutisesta, ilmastonmuutoksesta? Miten saada päättäjät ymmärtämään, että aika loppuu, jos jäämme riitelemään pikkuasioista? Tutkijat puhuvat keikahduspisteestä, jonka jälkeen mitään ei ole enää tehtävissä. Edesmennyttä laulajaa Warren Zevonia lainatakseni: My shit’s fucked up.

Nuoret yrittävät nyt kääntää kohti maailmanloppua laukkaavia vankkureita toiseen suuntaan. He ovat saaneet tarpeekseen hilseisten setien ja tätien horinoista. Vanhempien sukupolvien pitäisi istuttaa puita, vaikka he eivät koskaan ehtisi nauttia elämästä niiden varjossa. Nuorten taakka tuntuu lähes mahdottomalta. Heidän pitää ratkaista aivan käsittämättömän vaikeita asioita, kuten ilmastonmuutos, globaali sosiaalinen ja taloudellinen epätasa-arvo, rauhankysymykset. Muutoin olemme riippuliitämässä kohti tulivuorta. Toivottavasti nuorten ääni kuuluu kymmenen magnitudin voimalla siellä, missä ikinä oletkin, Johannes.  

Toivon jokaisella solullani, että ilmastonmuutosta torjutaan kaikin kuviteltavissa olevin keinoin. Miltä öljystä, kivihiilestä ja maakaasusta irtaantuminen näyttää siellä tulevaisuudessa? Mihin suuntaan Suomi, Eurooppa ja maailma ovat menossa? Miltä tähdet tuoksuvat? Näkyykö horisontissa sellainen talousjärjestelmä, joka ottaa huomioon maapallon kantokyvyn? Maailma on tuskin muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa paratiisiksi. Onko kuitenkin niin, että vähitellen ymmärrämme olevamme huonosti käyttäytyvä nisäkäslaji, joka on saumaton osa luontoa ja luonnonjärjestelmää? Ovatko päivistä kauneimmat vielä elämättä?

Sinä tulevaisuuden minä, missä lie asutkaan, toivon, että olet saanut elämääsi tasapainoa. En tiedä, onko sinulla lapsia, omistusasuntoa tai enemmän varaa valita asioita. Jos saan arvata, sinulla ei ole mitään näistä, mutta oletan, että naurat siitäkin huolimatta yksin pimeässä.

Vaikka oletkin uskonnoton niljake, päätän kirjeen sanoihin, jotka toivottavasti antavat sinulle edelleen toivoa: Suokoon kaikkivaltias kosmos sinulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita et voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voit, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Kirjoittaja Johannes Roviomaa on yksi Hyvän sään aikana -toimituskollektiivin jäsenistä, ja kuratoi Sammon lukion pop-up-toimitusta. Kolumni on julkaistu 6.5. ilmestyneessä Improbatur 2/2019-lehdessä.

Lue myös: “Jokaisen kuluttajan tulisi ostaa vain todelliseen tarpeeseen” – asiantuntijat ja muotiyrittäjä kertovat, miten muodista tehdään taas kestävää

Jaa: