Kiillottaisitko kristallipalloni, Perttu Pölönen?

Henkilöt

Perttu Pölönen vietti 21-vuotiaana puolisen vuotta Piilaaksossa ja tuli takaisin futuristina. Nyt yritysjohtajat ja merkkihenkilöt kuuntelevat, kun Pölönen saarnaa toivorikkaan tulevaisuuden sanomaa.


Mari Uusivirta
Nick Tulinen

Tätä tarinaa Perttu Pölönen tykkää kertoa. Nuorena hänellä oli pitkä tukka, ulottui tänne asti. Pitihän sitä sitten kokeilla, miten siihen saisi rastat, ja ne tehtiin kaverin kanssa. Muutenkin hän oli vähän hippi. Hänestä tuli vähän vahingossa keksijä. Hän pukeutui nepalilaiseen ponchoon ja osti vaatteensa kirpputorilta. Hän tapasi usein kiivetä puuhun ja saattoi istua oksalla useamman tunnin. Jutteli lintujen kanssa käkipillillä – näin se soi. Ja sitten Pölönen puhaltaa käsiinsä ja päästelee hämmästyttävän aidon kuuloisia linnunääniä.

”Että sieltä”, Pölönen sanoo ja liikuttaa kättään pari kierrettä sivulle, ”päätyy Nasan tutkimuskeskukseen leirille, voi olla monelle, että mitä ihmettä.”

Jos Pölönen oli nuorena tuollainen, ei hän nytkään vanha ole. Näin 24-vuotiaana hän on lyhyttukkainen, siististi pukeutuva esiintymislavahaukka, joka kantaa repussaan tarraharjaa vaatteilleen ja tarkkailee untaan älysormuksella.

Viime vuonna hän valmistui Sibelius-Akatemiasta musiikin kandidaatiksi ja sai säveltäjän akateemisen tutkinnon. Sitten opiskelut jäivät toistaiseksi. Vientiä on niin paljon, ettei opiskeluille malta antaa aikaa. Ennen juhannusta puhujakeikkoja kertyy tälle vuodelle ainakin 70. Viime vuoden saldo oli 117. Pölönen puhuu kuulijoilleen muun muassa koulutuksen tulevaisuudesta, työelämästä, robotiikasta, mutta ennen kaikkea disruptiosta ja eksponentiaalisista teknologioista.

Eli suomeksi siitä, kuinka uudet innovaatiot pakottavat markkinoita muuttumaan, esimerkiksi auto aikoinaan mullisti hevosvankkuribisneksen tai Airbnb hotellialan, ja siitä, kuinka teknologian kehitys kiihtyy yhä nopeammaksi.

Tätä futuristi eli tulevaisuusvalmentaja tekee. Hän tutkii ja yrittää ennustaa, mihin maailma on menossa ja miten siellä voi pärjätä, ja kertoo muille näkemyksistään.

Pölösen mielestä kaikkein tärkeintä on inhimillisyyden puolustaminen. Että emme käyttäisi internetiä niin, että se tekee meistä riippuvaisia ja yksinäisiä, vaan niin, että se auttaisi meitä löytämään toisemme. Siksi meidän pitää hallita teknologiaa, eikä sen meitä.

”Se vaatii inhimillistä vallankumousta. Että ymmärrämme, miten olemme erilaisia koneen kanssa, mikä tekee meistä toiselle ihmiselle arvokkaan, mikä on se, mitä pystymme antamaan toisillemme nyt ja viidenkymmenen vuoden päästä, mikä ei muutu”, Pölönen sanoo.

Nämä ajatukset herättävät kuulijoissa vastakaikua, hän kertoo. Siksi hänen puheenvuoronsa ovat niin suosittuja ja lisää kutsuja sataa.

Siksi hänet valittiin viime vuonna MIT Tech Reviewin Innovators Under 35 Europe -listalle ja Nordic Business Forumin 25 Under 25 in Northern Europe -listalle. Molemmat ovat arvostettuja listauksia, joihin nostetaan kiinnostavia nuoria ajattelijoita. Nostetut saavat mukavaa huomiota, ja MIT:n listalle päässeet esimerkiksi kutsuttiin verkostoitumistilaisuuteen. Suurille yleisöille puhuminen on Pölösestä etuoikeus.

”Vetää nöyräksi, kun tajuaa, että yleisössä on satapäin ihmisiä, ja he ovat kaikki antaneet ajastaan tunnin minulle. Mikä siinä tilanteessa ansaitsee tulla sanotuksi?”

Millainen tyyppi tämä humaaniuden hurraajahaikara on? Parikymmenvuotiaille tyypilliseen tapaan hän vierastaa titteleitä, vaikka niitä tässä kuusikymppisten rakentamassa maailmassa tykätään jaella.

Pölönen ajattelee, että me ihmiset olemme paljon monimutkaisempia kuin sanat, joita itsestämme käytämme.

”Laula, älä tule laulajaksi”, hän sanoo, sillä identiteetti pitää näyttää tekemällä.

Katsotaanpa.

Tässä on neljän lapsen perheen nuorimmainen Klaukkalasta, Nurmijärven kunnasta, Uudeltamaalta. Vanhemmat eivät olleet musiikkialalla tai yrittäjiä, eli kuopuksen urapolkua ei oltu kirjoitettu tähtiin. Kiinnostunut monista asioista. Harrasti eri juttuja, kuten sählyä, aitajuoksua, futista. SM-mestaruus kolmiloikasta. Soitti selloa, opetti itselleen pianonsoiton.

Ei ollut luokkansa paras. Hyvässä helsinkiläisessä koulussa Pertun vitsailtiin olevan maalaisjuntti. Kun joku kommentoi Pölösen käytettyjä vaatteita, hän päätti ostaa kaikki vaatteensa kirpputorilta.

”Vedin sen yli, ettei siitä voinut kiusata.”

Vaskivuoren musiikkilukiossa Vantaalla Pölönen vietti siihen astisen elämänsä parhaat vuodet. Vasta myöhemmin hän ymmärsi, kuinka hienoa oli olla niin tiiviisti läsnä ystävien parissa joka päivä. Parasta oli, että päätoiminen työ oli oppia uutta.

”Vitsi, kun saisi olla ikuisesti koulussa.”

 

15-vuotias Pölönen tuskaili musiikin teorian läksyjen kanssa Klaukkalan kirjastossa. Nuottiviivat ja termit eivät auenneet, joten hän alkoi miettiä, miten asian voisi selittää helpommin. Hän tajusi, että säveliä on yhtä paljon kuin kellotaulussa numeroita, ja hahmotteli muistivihkoonsa sävelkellon (jos opiskelet musiikkia, kannattaa googlata).

Hän teki sävelkellon ensimmäiset prototyypit vanerilevyistä: kaksi kiekkoa, joita pyörittämällä selviää miten muodostuu haluttu sävellaji. Seuraavana vuonna hän osallistui idealla lukiolaisten keksintökilpailuun. Ja voitti.

Sitten alkoi tapahtua. 2013 Pölönen voitti EU:n nuorten keksintökilpailun ja pääsi palkintona Nobel-juhlaan. Tästä innostuneena hän perusti veljensä kanssa yrityksen, patentoi sävelkellon ja teki siitä mobiiliversion MusiClockin. Sovellus julkaistiin vuonna 2015 ja se herätti kiinnostusta. Vuoden päästä tuli voitto Global Impact Challenge -innovaatiokisan Suomen osakilpailussa. Palkinto oli Singularity University -tulevaisuusyliopiston kesäkurssi Kalifornian Piilaaksossa.

Piilaakso on Yhdysvaltojen legendaarinen teknologiakeskittymä, jossa on muun muassa Facebookin päämaja. Kesäkurssi järjestettiin Nasan tutkimuskeskuksen alueella. Noin 100 metrin kokoisella alueella vietetään koko kurssi: asutaan, syödään ja opitaan. Pölönen sanoo leiriä aivopesuksi – myönteisessä mielessä.

”Siellä tajusin, että ei ole mitään syytä, miksemme voisi muuttaa maailmaa.”

Osallistujat kutsuvat kurssia unettomaksi yliopistoksi, sillä kymmenen viikkoa on ahdettu täyteen ohjelmaa. Aluksi opiskeltiin kellon ympäri huippuasiantuntijoiden kanssa. Luentoja ja harjoituksia pitivät niin yritysjohtajat, entinen CIA:n agentti kuin astronauttikin. Kurssin toisen puolikkaan 80 osallistujaa viettivät miettien teknologisia ratkaisuja globaaleihin ongelmiin. Pölösen tiimikaveri oli opettaja Myanmarista, joka oli pitkään eristyksissä muusta maailmasta. Piilaaksossa kaksikko perusti järjestön, joka kehittää Myanmarin opettajankoulutusta lisätyn ja virtuaalitodellisuuden avulla. He osallistuivat tulevaisuuskampuksella kahdeksan viikon jatkokurssille.

Nyt järjestö on 60 henkeä työllistävä yritys. Pölönen on mukana mentorin roolissa ja vierailee Myanmarissa, kun voi. Viimeksi maaliskuussa.

Sävelkellon kanssa asiat etenevät pikkuhiljaa. Pölönen kertoo suunnittelevansa yhteistyökumppaninsa avulla Singaporeen ensimmäistä musiikkikoulua, jossa opetetaan sävelkellometodilla. Sillä Singaporessa, Pölönen sanoo, jos missä, on kasvun mahdollisuuksia.

Arki on aikamoista vuoristorataa. Osa päivistä menee ”semmoista vauhtia, ettei mitään rajaa”, rutiineja ei käytännössä ole ja ajoittain Pölönen vain matkustaa ristiin rastiin. Saman päivän aikana voi yhtenä hetkenä olla onnensa kukkuloilla ja toisena itkeä huutoitkua, kun kaikki menee päin prinkkalaa.

”Moni asia on mennyt pieleen. Ulospäin näkyy vain se, mikä on onnistunut.”

Hän kokee olevansa onnekas, koska on löytänyt niin monta intohimoa ja puhtia työntekoon riittää. Hän haluaa korostaa, että mikään ei ole syntynyt itsestään. Neljän firman perustaminen (sävelkello, Myanmarin 360ed, osakeyhtiö puhujakeikoille ja toiminimi satunnaisia toimeksiantoja varten) on vaatinut ”duunia”.

Pölönen kertoo, että kokee hyvin pärjäävänä suomalaisena vastuuta siitä, että vaikuttaa maailman menoon. Kuten ilmastonmuutokseen, siihen, mihin teknologiaa käytetään, kuinka selviämme globaaleista haasteista. Valmiita vastauksia ei Pölönen tarjoa, vaan esimerkkejä ja filosofista pohdiskelua. Esimerkiksi syyllistämisen sijaan ilmastonmuutoksen hidastamisessa pitää hänestä miettiä, millä teolla on eniten vaikutusta.

Monen futuristin futurismi toimii näin. He haistelevat muiden ideoita ja valavat tulevaisuustoivoa. Tähän tapaan:

”Elämme ihmiskunnan kiinnostavinta aikaa. Nyt tässä tilanteessa me voimme saada jotain hyvää aikaan. Jos tämä talentti menee siihen, että meidät saadaan klikkaamaan lisää mainoksia tai tehdään koirien deittailuappeja, mahdollisuus menee hukkaan.”

Vuoristoradassa pärjääminen ja oman aseman hyödyntäminen ovat Pölöselle lähtökohtaisesti samoja asioita. Arvojen mukaan elämistä.

Kiireistä hän palautuu parhaiten viettämällä aikaa hyvien ystävien kanssa. Ystäviä eivät kiinnosta työasiat, jotka tuntemattomat Pölösessä näkevät.

Pölönen ajattelee, että kaiken informaatiomelskeen keskellä me ihmiset olemme yhä huonompia olemaan läsnä. Vaikka nimenomaan muiden kuuntelemista ja auttamista tarvitaan lisää, jotta selviämme. Ne auttavat myös etenemään uralla, missä on ennen kaikkea kysymys verkostoista. Pölönen kertoo, että mahdollisuudet tulevat siitä, keitä tapaa ja miten heitä kohtelee.

Tarvitaan tilannetajua, jota ei voi olla, ellei kuuntele muita.

”Menestyminen ei minulle ole sitä, että yksi päivä löytää itsensä tai on saanut nämä tittelit, paikat tai kutsun linnan juhliin.”

Kristitystä perheestä tuleva Pölönen harvemmin puhuu omista arvoistaan, koska kokee, että kristillisyyttä pitää selittää niin paljon. Mutta hän myös ajattelee, että on syynsä, miksi kristinuskon, muiden uskontojen tai mytologioiden teemat ovat olleet niin pitkään esillä.

”Kun puhutaan tulevaisuudesta, pitää puhua niistä asioista, mitkä eivät ole muuttuneet. Silloin tietää, että tämä ei tule lähtemään täältä, ja voi rakentaa sen varaan.”

Tässä ajassa tällaiset asiat, pyhyys ja intuitio, ohitetaan helposti pikkulintujen tarpeettomana sirkutuksena. Arvot eivät pääse otsikoihin tai saa palstatilaa.

Piilaaksossa Pölönen yllättyi. Tavatessaan eri alojen maailman huippuja hän sai huomata, etteivät nämä olleet analyyttisia ja supernopeita akateemikkoja. He puhuivat intuitiosta, sisäisestä kuuntelusta, kauneudesta ja rakkaudesta.

”Ehkä tämä on juuri se asia, minkä he ovat hiffanneet, siinä missä muut ovat ajatelleet, että se on turhaa tai tyhmää.”

Pölönen kertoo mielellään, kuinka taidekoulu on opettanut hänelle enemmän keksimisestä kuin mikään muu. Siksi hänen mielestään ihmiskunnan pitää – ja pian – alkaa arvostaa asioita, joita on vaikea mitata, kuten luovuutta, rohkeutta, myötätuntoa, spontaaniutta, anteeksiantoa ja rakkautta.

Näiden taitojen avulla saa hyvää aikaan ja niitä varten pitää Pölösen mielestä olla valmis ottamaan riskejä. Hän kirjoittaa paraikaa aiheesta kanssanuorilleen kirjaa nimeltä Tulevaisuuden lukujärjestys. Se ilmestyy ensi vuoden alussa.

Pölönen haluaa tähdentää moneen kertaan, että hänenkin kovan kiiltokuva-arkensa ja uran nousukiidon takaa löytyy tavallinen ihminen, joka ”on saanut kolhuja” elämässä. Sen enempää hän ei halua kolhuistaan kertoa kuin, että:

”Asia on arvo vasta sitten, kun on valmis maksamaan hintaa sen eteen.”

Riskinotto on futuristin vastaus silloinkin, kun häneltä kysyy näkemystä omasta tulevaisuudestaan. Miksi miettiä yhtä ammattia tai titteliä, kun ei voi tietää mitä kaikkea haluaa tehdä? Miksi sitoa itseään yhteen rooliin, kun kaikkia tulevaisuuden ammatteja ei ole nyt olemassakaan?

Ei Pölönenkään lukiolaisena olisi voinut suunnitella, että hänestä tulee säveltäjä, joka päätyy opiskelemaan tulevaisuutta Piilaaksoon ja perustaa opetusprojektin Myanmariin.

 

Juttu on julkaistu 6.5. ilmestyneessä Improbatur 2/2019 -lehdessä.

Jaa: