“Nuoret eivät tajua kirjoittavansa runoutta” – kolme lukiossa debytoinutta runoilijaa kertoo kirjoittamisesta

Uncategorized

Odens-nuuskaa, häikäilemättömyyttä ja rakennustyömaita. Improbatur sukelsi nuoren runouden nykytilaan ja esittelee kolme lukiovuosinaan aloittanutta runoilijaa

Tuukka Tuomasjukka
Ilkka Saastamoinen

Vähän kuin järjestäisi synttärit ja luottaa siihen, että ihmisiä tulee kutsumattakin.

Näin 32-vuotias runoilija Aura Nurmi kuvailee ensimmäistä järjestämäänsä nuorten open mic -klubia muutaman vuoden takaa. Sana oli levinnyt: paikalle tuli noin kahdeksankymmentä Nurmelle ennalta tuntematonta nuorta lukemaan ja esittämään runoja ja lyriikkaa.

“Nuoret eivät tajua kirjoittavansa runoutta, eivätkä sitä, että he ovat tekemisissä runouden kanssa päivittäin. He myös ajattelevat, ettei heillä ole taitoja runojen kirjoittamiseen”, Nurmi sanoo.

Nurmi kiersi vuosina 2018–2019 suomalaisia lukioita yhdessä Talent Suomi -ohjelmasta tutun lavarunoilija Juho Kuusen kanssa, jolloin he järjestivät yhteensä 50 työpajaa lavarunoudesta.

Nurmen mukaan nuoret kirjoittavat runoja arkisissa yhteyksissä, kuten Instagramissa, sekä esimerkiksi lainaamalla laululyriikkaa toisilleen. Kauniita lauseita etsitään koko ajan, mutta tämä ei silti istu mielikuvaan runoudesta.

“Runoutta pidetään ihan hirveän elitistisenä ja kaukaisena useimpien mielessä, tai ihan vain taidehörhöilynä, joka sopii vain lahjakkaille ja muuten vaan kiinnostuneille”, Nurmi sanoo.

Vaikutuksensa on hänen mukaan myös sillä, miten runoutta käsitellään koulussa, jolloin kuva runoudesta jää akateemiseksi ja kapeaksi. Lukiovierailuilla suosituiksi ovat osoittautuneet sosiaalisesta mediasta ponnahtaneen Rupi Kaurin sekä rap-muusikkona tunnetun Paperi-T:n runot.

Nuoret kirjoittajat ovatkin siirtyneet sosiaalisen median ja open mic -tapahtumien kaltaisiin ympäristöihin.

“Koulu- ja opistomaailmojen ympärillä on todella hiljaista nuorten kirjallisen kulttuurin osalta”, Nurmi sanoo.

Open mic -klubien esityksistä ja muualta löydetyistä kirjoittajista Nurmi toimitti vuonna 2019 ilmestyneen runokokoelma “Voidaan puhua jossitellen”, jonka yhteensä 18 tekijää olivat iältään keskimäärin 17–18-vuotiaita. Nurmi kuvailee kokoelmaa esipuheessaan “pieneksi pintaraapaisuksi nuorten runouteen nykypäivänä”. Teemoja ovat muun muassa sukupuoli, suhde perheeseen, unelma paremmasta tulevaisuudesta ja vihlova häpeä. Tässä jutussa puhuvat he.

 

Leo Minkkinen
s. 2000
viidennen vuoden opiskelija lukiossa


Oi Rambo

Tuulisukan riekaleita
uppo(paistettu) nalle
umpikujiin päättyviä moottoriteitä
autiomaissa pyöriviä pensaita
lattialla koko maailma makaa eikä jaksa edes satuttaa
elän yks elämä kerrallaan menneessä ja tulevassa
en paikalla, saati läsnä vaan paikallani
tässä ja mukana juhlahengessä

Käyttääks Rambo odenssii?
kai mäki voisin kokeilla

hampailla hopeisilla tyhjiä toteilla
ulkoilutan itteäni ettei jalat irtois
puhun paskaa ettei huulet putois
kirjotan runoja, punon juonia
teippaan takas kokoon suonia
ookoo mut älä esittele mua kenellekään
kato katolle
siel mun sielu hyppii mut osuu ain vahingossa trampoliiniin
juoks Rambo viinii?
kai mäki voisin kokeilla

vetää hipsterikännit, puhuu melankoliast yo-kokeissa
Mun pahin pelko, suurin unelma, sama asia.
Maailma mis kukaan ei tarvii mua.
Se on lasia.
Onks tää Pasila?
Oon kuningas Bumi
pummin vaatteissa,
mut mul on aurinkoo laseissa ja pussissa
istuu tyhjässä bussissa hullu nero.

Mis vitus on mun kantotuoli?
ai Rambo kuoli?
kai mäki voisin kokeilla.

 

“Mä runoilen, räppään ja pääasiassa ajattelen. Ajatusten purkaminen lähti käyntiin noin neljä vuotta sitten, kun mua alkoi ärsyttää kemiantunnilla, ja kirjoitin siitä. Ajattelin alkuun, että kirjoittelen tässä jotain vaan läpällä, mutta siitä kasvoi hiljalleen isompi ja isompi osa arkea ja identiteettiä. Nyt se muodostunut intohimoksi asti.

Oi Rambo on syntynyt turhautumisesta. Olin kasvanut sovinnaisesti, ja lukiossa alkoi kotibileisiin meneminen ja vastaava, enkä tiennyt miten olla, kun ympäristö ja oma mieli muuttuivat radikaalisti. Miten ollaan mukana tässä ja minkälainen mun pitäisi olla, kun on syntynyt porukka ja siisteysasteikko, joka mua ärsytti. Rambo edusti sitä. Se on jäbä, joka lähtee rohkeena viidakkoon ammuskelemaan huivi päässä, eikä sitä kiinnosta.

Käyn open mic -tapahtumissa aina kun niitä tulee. Jos kirjoitan himassa runon ja julkasen sen Instagramiin, se ei tunnu lainkaan samalta kuin jos on huone täynnä ihmisiä, jotka kaikki kattoo ja kuuntelee innolla. En ole vielä saanut puhtia lähteä kirjoittamaan omaa runokirjaa, koska mulla on koulu, ja musajutut tulevat luontevammin. Mutta kun tekstejä kerääntyy, niiden julkaiseminen on takaraivossa.

Musta tuntuu, että runous nähdään eräänlaisena kiekuraisena kaunisteluna ja ylikäytettyinä latteuksina. Mä en oikein osaa kirjoittaa kauniisti, mun rakkausrunotkin on eräänlaista kadulle istumaan jääneen ryytyneen muovipussimatkaajan tekstiä. Kun aloin kirjoittamaan ja tajusin näiden tekstien olevan runoja, mietin että ei herranjestas, tämä laji menee tosi moneen suuntaan.

Harrastin katutanssia pitkään, tutustuin sen kautta hip hopiin, ja aloin kirjoittamaan aluksi hiphopsävytteistä tekstiä. Kuinka moni lähtis mukaan runouteen, jos ne tajuais, että monet niiden lempiartistit on runoilijoita omalla tavallaan?”

 

 

Jaina Saviainen
neljännen vuoden opiskelija ilmaisutaidon lukiossa
s. 2001

I

Häikäilemätön nainen
uskoo pelastavansa maailman
virkkaamalla alushousuja merten muoviroskasta

II

Yhdessä olemme luonnonvoima
maailmassa, joka suosii itsestään meteliä pitäviä
vaihtelevaa ja paikoin myrskyisää

ja jos joku väittää, ettei meille riitä tilaa:

   myrskyvaroitus! myrskyvaroitus!

 

“Mä olen kirjoittanut aina, tavoitteellisempaa siitä on tullut yläasteella. Metsä on usein läsnä omissa teksteissäni, mutta samalla haluaisin neutralisoida tabuaiheita vaikka sivulauseissa, jotain kuukautisia, masturbointia ja tämän tällaista.

“Häikäilemätön nainen” ei ole sellaista perussettiä, jota yleensä teen. Kirjoitin sen lukiossa luovan kirjoittamisen kurssilla, kun tehtiin uutisrunoja, jolloin bongailtiin netistä artikkeleita ja yhdisteltiin niitä. Silmään pisti feminismiä ja ilmastonmuutosta käsittelevät aiheet, ja erityisesti sana häikäilemätön pomppasi esiin.

Harrastin sanataidetta melkein kymmenen vuotta, kun äiti halusi kolmannella luokalla keksiä mulle harrastuksen. Jos en olisi saanut sieltä tukea ja palautetta, en olisi tässä kirjoittamiseni kanssa. Haluaisin kouluttautua joskus sanataideohjaajaksi, niin pääsisi tarjoamaan jollekin toiselle saman turvan, tilan ja tuen.

Mua kiehtovat säeromaanit, jossa on yhtenäinen tarina, mutta ne on kirjoitettu säkeittäin runon tapaan. Niissä on runon vapaus ja soinnillisuus. Oma kirjoitustyylini on tosi lähellä sitä. Vaikka en ikinä julkaisisi tekstejä tai saisi kustannussopimusta, mikä tietenkin on haaveena, niin kirjoittaisin silti. Kirjoitan luovan kirjoittamisen lisäksi paljon päiväkirjaa. Se on tapa prosessoida ympäristöä, havainnoida ihmisiä, ja erityisesti ymmärtää itseä ja muita ihmisiä.

Musta ois tärkeä huomioida runoudesta käytävässä keskustelussa hiljaiset kirjoittajat, jotka ei pidä ääntä ja julkaise. Jos haluaisin tulla runoilijana näkyväksi, mun pitäisi käyttää sosiaalista mediaa, ja se taas ei ole yhtään oma juttu. Siellä on monia upeita runoilijoita, joita seuraan, mutta somessa julkaiseminen tuottaa liikaa paineita.”

 

 

Marjuli Heliö
kulttuurituotannon opiskelija
s. 2000
 

tietöiden työtöiden yötöiden

tietöiden työtöiden yötöiden
kaupunki elää
ja työmiehet/ihmiset katsovat
rientäessäsi punaisten valojen ja liikennemerkkien halki sinä saat energiaa tiloista, tarvittavuudesta,
työstä, tuotteliaisuudesta
taivaasta ja tovereista
sinä saat energiaa tanssista ja hyvästä asukokonaisuudesta saat energiaa ystävistä, jotka tuntevat sinut sinuna hetkistä, jolloin olet se sinä, joka haluat olla
paikoista, joista ei tarvitse paeta
saat energiaa ihmisten katselemisesta
saat energiaa heidän auttamisestaan
saat energiaa hapettomasta ja hikisestä ilmasta
lukkojen taakse jäämisestä, lopulta
saat energiaa valoista, väreistä, vedestä
saat energiaa äänestä, joka kaikuu vain oikealta
saat energiaa raikkaasta ilmasta ja öisestä kaupungista saat energiaa bussimatkasta
kirjoittamisesta vielä sen viimeisillä sekunneilla

 

“Mä kirjoitan muistoja ja hetkiä, joskus ajatuksenvirtana, ja välillä niin, että tietoisesti teen runon. Kirjoitan, että muistaisin tunteet, tapahtumat ja ihmiset. ‘tietöiden työtöiden yötöiden’ kirjoitin bussissa tällä tavalla puhelimen muistioon.

Olen tuottajana Nuorten open micissä ja töissä kirjamessuilla. Työstä tulee helposti lähtökohta ihmisten kohtaamisissa. Haluaisin mielummin kertoa ajatuksistani, että mulla on kissa ja oon feministi, nuori, ehkä ajattelija, ja vastuullinen, kuunteleva ystävä.

Yhteiskunta suututtaa välillä, mutta sitä pitää vaan purkaa jotenkin. Varsinkin mun lähipiirissä se on sitä, että kirjoitetaan. Joko niin, että julkaistaan lehdissä mielipidekirjoituksia, tai sitten tullaan open micin lavalle.

Nuorten runoja ei ole julkaistu kauheasti, varsinkaan lukioikäisten. Oon iloinen, että kirjallisuusmaailma nostaa esille aiempaa enemmän runokirjoja, ja se on viime vuosina ollut nouseva kirjoittamisen laji. Jotkut kuvittelevat, että runous on perinteistä, akateemista ja muodollisempaa, mutta se on myös paljon muuta.

Lavarunoudessa kiinnostaa jakaminen ja yhteisön tunne. Mä tykkään kuunnella muiden tekstejä, jopa enemmän kuin kirjoittaa ja esittää. Käsitystä runoudesta pitäisi laajentaa niin, ettei se ole vain kahden kannen välissä oleva asia.

Runous jättää rivien väliin tulkinnanvaraa. Mun ei tarvi kirjoittaa asioita auki, vaan ne näyttävät paperilla jollain tavalla kevyiltä, vaikka rivien välissä on paljon asioita. Mä pidän siitä.”

Julkaistu 2.11. ilmestyneessä Improbatur 4/2020 -lehdessä.

Jaa: