Li Andersson palasi lukioon ja puhuu nyt haahuilun sallimisen puolesta

Henkilöt

Li Andersson oppi lukiossa vääntämään politiikasta, kun kaverit olivat eri mieltä. Oikeassa elämässä pääaine valitaan lukion jälkeen summamutikassa ja ehkä väärin, ja koulutusjärjestelmänkin pitäisi tajuta se, Andersson sanoo.

Heidi Puomisto
Noora Kulta & Jutta Jokinen

Opetusministeri Li Andersson seisoo lohenpunaisen rakennuksen ovensuussa.

Turussa tihuttaa, mutta vanhan suurtorin laidalla sijaitseva Katedralskolan i Åbo näyttää hulppealta. Anderssonin vanhan opinah­jon historia ulottuu katedraalikouluun 1200-­lu­vulle, Turun kaupungin perustamisen paikkeille.

Mystiikka jää kuitenkin nimen tasolle. 2000-­luvulla se oli ihan tavallinen lukio, An­dersson sanoo. Kaupungin ainoa ruotsinkieli­nen lukio ei vetänyt puoleensa mitään tiettyä ihmistyyppiä, paitsi ruotsinkielistä.

”Oli sinne ajoittain ollut aika korkeakin kes­kiarvo, kyllä jengi aika paljon keskittyi opintoi­hin. Mutta ei se ollut eliittilukion maineessa,” hän sanoo.

Kävelemme harmaudessa torin laitaa pitkin tekemään haastattelua kirjakahvilan kuivuuteen.

Lukiossa Li lätisi. Andersson pui asioita ka­vereiden kanssa samaan tapaan kuin nytkin, kahviloissa jauhamalla. Katedralskolanissa ei ollut montaa vasemmistonuorta.

”Se kaveriporukka opetti minua väittelemään ja käymään vääntöä poliittisista aiheista. Em­me olleet ollenkaan samaa mieltä monistakaan asioista, mutta olimme silti tosi tiivis ja tärkeä yhteisö”, Andersson sanoo.

Tärkeitä olivat myös historian ja yhteiskuntaopin tunnit, joilla opettaja yritti sinnikkääs­ti saada aikaan keskustelua luokkahuoneessa.

”Hän opetti meille yhteiskunnallisten tapah­tumien analyysia: jos valtaapitävät tekivät näin ja kansa ajatteli tällä tavalla, niin mitä luulet­te, että tapahtui seuraavassa vai­heessa? Se oli tosi opettavaista”, Andersson kertoo.

”Kaveriporukka opetti minua väittelemään.”

Koulun seinien sisälle sijoittu­via muistoja pitää melkein kai­vella, sillä lukioaikaa määritti järjestötoiminta. Ensimmäisenä vuotena löytyi Finlands Svenska Skolungdomsförbund eli FSS, joka on suomen­ruotsalaisten toisen asteen ja yläkoululaisten opiskelijajärjestö — tai Anderssonin sanoin järjestö ”suomenruotsalaisille maailmanparantajille”.

Vasemmistonuorten jäseneksi hän oli liitty­nyt jo 16­vuotiaana. Silloin pinnalla olivat eri­tyisesti globalisaatiokriittinen liike sekä kan­sainväliseen kauppaan ja ympäristöön liittyvät kysymykset.

Kuulostaa tutulta. Jos Andersson olisi nyt lukiolainen, osallistuisiko hän Elokapinaan?

Asiaa ei tarvitse kauaa miettiä.

”Olen melko varma, että tekisin niin”, hän sanoo.

Andersson oli abiturientti 15 vuotta sitten, vuonna 2006.

”Luulen, että paineita on nyt vielä enemmän. Myös ylioppilastutkinnon painoarvo on kasva­nut, vaikka se tuntui aika painavalta jo silloin”, hän sanoo.

Andersson kirjoittikin yhteensä kahdeksan ainetta, muun muassa lyhyen ranskan ja venäjän. ”Olen tyytyväinen, että opiskelin kieliä, his­toriaa ja yhteiskuntaoppia ja kaikenlaista muu­takin.”

Viime vuonna ylioppilastodistuksen paino­arvo kasvoi entisestään, kun korkeakoulut ot­tivat käyttöön todistusvalinnan. Arvosanojen pisteytyksessä erityisesti pitkän matematiikan painoarvoa on julkisuudessa kritisoitu suhteet­toman suureksi.

Anderssonin mukaan pisteytys palkitsee kui­tenkin aina ensisijaisesti hyvistä arvosanoista, ei tiettyjen aineiden kirjoittamisesta.

”Tämä on kinkkinen, että ohjaako se malli todellisuudessa vai onko syntynyt sellaista jul­kista keskustelua, joka on aiheuttanut ohjaus­ vaikutuksen”, Andersson sanoo.

Uudistuksen vaikutukset huolettavat, mut­ta Andersson ei ole aikeissa myllätä systeemiä.

”Ei ole myöskään reilua nuoria kohtaan, että tulee uusi ministeri joka on edellisen kanssa eri mieltä, ja sitten taas muutamme järjestelmää, joka vaikuttaa tosi isosti ihmisten jatko-­opin­tomahdollisuuksiin.”

“Minulle oli tärkeää hoitaa sekä kouluhommat hyvin, että pitää hauskaa vapaa-ajalla.”

Tulevaisuudessa lukio joutuu sukkuloi­maan ristipaineiden keskellä, Andersson arvelee.

”Lukion pitäisi kasvattaa opiskelijoita sekä tietoon siitä, mistä ongelmat johtuvat ja miten niitä ratkaistaan, että siitä, miten voi itse toi­mia asioiden muuttamiseksi”, Andersson sanoo.

Samaan aikaan keskiössä ovat yksilö, kilpai­lu ja tehokkuus.

”Yhteiskunta vyöryttää nuorille viestiä siitä, että jokaisen pitää mahdollisimman varhaisessa vaiheessa elämäänsä tietää mitä haluaa ja tehdä määrätietoista työtä sen eteen”, hän sanoo.

Anderssonin mielestä nuorten harha­-askelia siedetään huonosti. Se tuli esille myös oppivel­vollisuuden laajentamisen yhteydessä.

”Inhosin oppivelvollisuuskeskustelussa ehkä kaikkein eniten sitä ajatusta, että jos ei perus­koulussa oppinut riittävästi niin sitten on me­netetty tapaus 16­-vuotiaana.”

Se on Anderssonin mielestä pähkähullua.

”Haluaisin, että nuoret saavat rauhassa olla tietämättä mitä haluavat tehdä aikuisina, kun ovat lukiossa. Ei kukaan voi oikeasti tietää si­tä vielä silloin.”

Nuorilla pitää Anderssonin mielestä olla oikeus olla epäjohdonmukaisia.

”Jos katsoo poliittisia päättäjiä, varsinkin iäk­käämmästä miessukupolvesta monet ovat viet­täneet vuosikymmeniä korkeakouluissa ihan rauhassa haahuillen.”

Anderssonin mielestä hänen polkunsa on esimerkki haahuilun tärkeydestä.

”Valitsin pääaineeni sillä perusteella, että luin jonkun opaskatalogin siitä, mitä yliopistolla voi opiskella. Luin lyhyen esittelyn kansainvälisestä oikeudesta ja olin, että kuulostaa ihan kiinnosta­valta, jotain YK:ta ja sellaista”, hän sanoo.

Andersson sai paikan, mutta vietti välivuo­den Helsingissä töissä FSS:llä. Välivuoden lo­puksi hän haki viime tingassa Helsingin yli­opistoon opiskelemaan maailmanpolitiikkaa.

”Jäin jonkun neljännespisteen siitä paikasta ja tulin maitojunalla takaisin Turkuun.”

Lopulta Andersson lähti yliopistolta kirjoit­tamatta gradua, kun tuli valituksi Vasemmis­tonuorten puheenjohtajaksi.

”Näin elämässä joskus menee, ja koulutusjär­jestelmää pitäisi välillä miettiä myös haahuilun ja oikean elämän näkökulmasta”, Andersson sanoo.

Anderssonin lukioaika oli ajoittain myös stressaavaa.

”Asetin kovat vaatimukset itselleni. Minulle oli tärkeää hoitaa sekä kouluhommat hyvin että pitää hauskaa vapaa-ajalla”, Andersson sanoo.

Siinä hän ei ole yksin. Vuoden 2019 lukiolais­barometrin mukaan 40 prosenttia lukiolaisista koki opinnot henkisesti raskaiksi. Lukiolaisten liiton keväällä 2020 tekemän kyselyn mukaan jopa 60 prosenttia koki etäopinnot raskaana.

”Yksi tapa lähestyä ongelmaa on huolehtia siitä, että tukipalvelut on kunnossa, että ku­kaan ei jää yksin sen stressin ja paineiden kans­sa”, Andersson sanoo.

Lokakuussa eduskunnan käsittelyyn tuli lakimuutos, joka asettaisi koulukuraattorien ja psykologien määrälle kou­luissa mitoitukset.

Pitäisi kuitenkin pohtia myös stressin juu­risyytä, Andersson sanoo. Ja palaa haahuiluun.

”Nuorten pitää tietää, etteivät he tee mitään lopullisia valintoja tai ratkaisuja vielä lukioi­käisenä. Että vaikka epäonnistuu, se ei ole maa­ilmanloppu eikä mikään tie pääty siihen.”

Artikkeli julkaistu 1.11. ilmestyneessä 4/21 Improbaturissa Paluu lukioon -palstalla.

Jaa: