Kolumni: Vedin vuosia hartioitani leveiksi, koska ysärillä ei saanut olla hento poika

Mielipide
Anton Vanha-Majamaa
Antti Kyrö

Hartiat, hauikset, rintalihakset. Nuo ovat kolme ensimmäistä ruumiinosaa, joihin kiinnitän huomiota miesoletetuissa. Niiden koko ja muoto määrittävät minulle paljolti miehuutta. Enemmän massaa, enemmän miestä.

Tämän tunnustaminen saattaa tuottaa kiusallisia tilanteita työpaikalla ja kuntosalin pukukopissa, joten voin vain toivoa, että samalla edes yksi lukija voi huoahtaa helpotuksesta: huh, en ole ainut!

Miehen ruumiinrakenne on minulle fiksaatio. Ihailen pulleita hauiksia, erottuvia rintoja ja teräsreisiä. Haluaisin sellaiset itselleni. Käyn kuntosalilla, teen viidentoista hauiskäännön sarjoja ja katson peiliin. Kiroan, etten näytä siltä kuin haluaisin. Haaveilen Hollywood-tähtien kuntokuurista, jossa löllykkäruhosta treenataan kuudessa kuukaudessa atleettinen tykki. Mankelin jäljiltä minäkin olisin sellainen kuin miehen pitää olla.

Vartuin Vantaalla 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Yläasteella yksi miespuolinen luokkakaveri pelasi lätkää, toinen hikoili folio päällä saunassa ennen painikisoja. Muut pojat pelasivat salibandya sekä kori-, jalka- ja lentopalloa.

Minä en urheillut. Kerran yksi luokkaani dominoinut kiusaaja huomautti, että hartiani ovat kovin kapeat, ja kutsui minua kissaksi. Kommentti satutti. Aloin vetää hartioitani leveiksi ja suosia vaatteita, joissa näytän rotevammalta.

Poikien ulkonäköpaineista ei puhuta hirveästi, koska heihin ei kohdistu samanlaista patriarkaalisen, misogynistisen ja erotisoivan alistamisen tykistöä kuin tyttöihin. Poikia ei pueta pikkuisiin hameisiin ja avonaisiin kaula-aukkoihin, jotta maailmaa pyörittävät miehet pääsisivät kuolaamaan.

Perusongelma on kuitenkin sama kaikilla sukupuolilla: Ulkonäkökeskeisessä kulttuurissa on vaikea olla oma itsensä. Odotuksia on niin paljon ja sallittuja olemisen tapoja vähän.

Kauneusihanteet eivät ole häviämässä, ja sosiaalinen media tuo ne entistä likemmäs. Mutta ainakin ihanteiden kirjo on rikkaampi kuin 20 vuotta sitten.

Ysärillä ei ollut pitsiin pukeutuvaa Harry Stylesiä, jättihuppareissa viihtyvää kalmankalpeaa Billie Eilishiä tai Tuure Boeliusta, joka tuli kaapista 15-vuotiaana ja vuoraa itsensä paljetteihin. Ei ollut Lizzoa ja kehopositiivisuutta, ei transmalleja Victoria’s Secretin katalogissa. Pride-marssiin osallistui parhaimmillaan joitain tuhansia ihmisiä.

Muutos inspiroi ja auttaa minuakin 31-vuotiaana hyväksymään sen, etten näytä The Rockilta – tai edes Robert Pattinsonilta. Voiman ja ”maskuliinisuuden” ihaileminen tuntuu suorastaan vanhanaikaiselta.

Kiitos teille minua nuoremmille ja rohkeammille, jotka näytätte siltä kuin haluatte. Kiitos, kun ette välitä luutuneista sukupuolirooleista tai siitä, millainen on kaunis mies, nainen tai muu. 

Kolumnin kirjoittaja Anton Vanha-Majamaa on toimittaja, joka ei kävele yhdenkään peilin ohi vilkaisematta. Kolumni on julkaistu 10.2. ilmestyneessä Improbatur 1/2020 -lehdessä osana Elämästä-kolumnisarjaa, jossa vierailevat kolumnistit kirjoittavat asiaa.

Jaa: