Kolumni: Manhattan sai minut välillä suunnattoman iloiseksi ja välillä itkemään raivosta

Mielipide
Essi Lehto
Antti Kyrö

”Spend a dream year in New York”, HS-säätiön stipendikautta mainostavassa esitteessä luki. Mieletön tilaisuus, ajattelin. Päätin ehdottomasti hakea ja purskahdin itkuun, kun kahden kuukauden päästä sain kuulla saaneeni paikan.

”Aika paljon joudut tekemään palkatonta työtä”, kaverini sanoi. Koulun käytävällä toinen totesi Nykin olevan kallis ja univelkaa kertyvän paljon. Valmistuminenkin lykkääntyisi vuodella, ja säästöt palaisivat. Perhe mietti turvallisuutta, kun sain edeltäjältäni kuulla, että aivan koulun ulkopuolella oli ammuttu kerran hänen kautensa aikana.

Stipendikauteni alkoi syyskuussa. Ensin vihasin Nykiä. Ihmiset olivat töykeitä, metrossa haisi pissa, ja asunnon löytäminen oli yksi vaikeimmista koskaan tekemistäni asioista. Vaikka yhdysvaltalainen kulttuuri oli teeveestä tuttu, sopeutuminen uuteen kotikaupunkiin kävi kuitenkin yllättävän hitaasti. Viikonloppuisin nukuin niin paljon, että uusi kämppikseni epäili minun olevan masentunut.

Helmikuuhun mennessä kuitenkin hymyilin metrossa tanssiesityksistä hämmentyneille turisteille ja irvistelin kannustavasti, kun pakasta vedettyyn pukuun pukeutunut mies säikähti asemalla itsekseen huutavaa naista. Opettaja kertoi koulussa, että Nyki on nykyään turvallisempi kuin koskaan, eikä edes poliisi osaa selittää miksi.

Nyt Suomeen palattuani olen luonnollisesti miettinyt paljon stipendivuoden antia. Koulu ja työ pitivät niin kiireisinä, että usein söin vain aamiaisen ja illallisen. Deadlinejen alla mietin, mahdanko muistaa koko vuodesta yhtään mitään.

Kannattiko stipendivuosi, varsinkin kun useimmat ikäiseni ovat olleet jo vuosia työelämässä? Kyllä kannatti.

Osa-aikaisista opinnoista New York Universityssä tarttui mukaan viiden ohjelmointikielen alkeet, Adoben ohjelmistojen hallinta, videokuvaustaidot ja journalistisen tuotekehityksen hallinta.

Ulkomaille muutto on aina vaikeaa. Jos se kuitenkin on haaveissasi, suosittelen uskaltamaan.

Manhattan sai minut välillä suunnattoman iloiseksi ja välillä itkemään raivosta. Samalla opin paljon itsestäni. Nyt tiedän, että pankkitilin saa kyllä avattua, kun ilmestyy lyijypunnuksen lailla pankin tiskille vielä sinä kuudentenakin päivänä. Eikä vieraassa kaupungissa kauaa tarvitse olla yksinäinen, kun vain lähtee kotoa ulos. Kyse on siitä, miten paljon on itse valmis tekemään töitä onnistuakseen eikä tuhlaa energiaa turhaan raivoamiseen. Usein huumorilla ja räkäisellä naurulla pääsee pidemmälle.

Kolumnin kirjoittaja Essi Lehto on kohta 30-vuotias ikuisuusopiskelija ja ylpeä siitä. Kolumni on julkaistu 5.8. imestyneessä Improbatur 3/2019 -lehdessä osana Maailmalta-kolumnisarjaa, jossa vierailevat kolumnistit havainnoivat elämää ulkomailla.

Jaa: