Kolumni: Korona pelottaa, mutta maailma on aina ollut epävarma – ja siksi tarvitsemme Anja-mummon asennetta

Mielipide
Antti Rönkä
Antti Kyrö

Lapsuudenystävälläni oli Anja-niminen mummo, jolla oli vakiovastaus elämän pieniin ja suuriin vastoinkäymisiin. Se kuului näin: ”Joopa joo, erikoistahan se on”.

Jos esimerkiksi täysi kahvipannu putosi keittiön matolle, niin ”joopa joo, erikoistahan se on”. Aloimme ystäväni kanssa käyttää Anjan hokemaa. Sanoimme sen aina kun jotain harmillista tapahtui, kun kotiavain unohtui sisään tai kokeesta tuli huono numero. Vaikka harmi ei poistunut, niin samalla se hokema vähän nauratti.

Kului vuosia. Niiden aikana ahdistuin. Maailma alkoi tuntua hallitsemattomalta ja pelottavalta. Ongelma seurasi toistaan: sikainfluenssaa, terrorismia, lamaa, ilmastokriisiä, demokratian kriisiä… Krimin kriisin aikoihin, kun epämääräinen sodan uhka leijui uutisissa, muistan miettineeni, että kannattaako enää käydä edes suihkussa, jos pian tulee sota.

En ole ahdistukseni kanssa tietenkään yksin. Kuulun milleniaalien sukupolveen, jolle maailmantuska on suorastaan sukupolvikokemus. Kilpailu kovenee, työelämä pirstaloituu ja maailmalla riehuu kriisejä, joita jokainen voi seurata reaaliajassa puhelimensa ruudulta. Juuri nyt elämme korona-aikaa, jonka seurauksia on kaiken keskellä vaikea analysoida. Mutta jälleen kerran pelottaa. Silti ihmettelen yleistä näkemystä, jonka mukaan epävarmuus olisi uusi asia, jotain miltä aiemmat sukupolvet ovat säästyneet.

Milloin maailma ei olisi ollut epävarma? Silloin kun kylmä sota ajoi suurvallat ydinsodan partaalle? Silloin kun Anja-mummo oli lapsi ja pommeja satoi Helsinkiin ja minua nuorempien piti maata juoksuhaudoissa jatkuvassa kuolemanpelossa? Silloin kun oli nälkävuodet, eikä tiedetty kuinka moni selviää talven yli?

Maailma on epävarma, on aina ollut. Siksi tarvitsemme Anja-mummon asennetta. Kun hyväksyy epävarmuuden, sen että kaikkeen ei voi vaikuttaa, mieli rauhoittuu. Ja kun mieli on tyyni, kykenee todennäköisemmin tekemään jotain konkreettista, jotain mikä tekee maailmasta hiukan paremman paikan.

Maailma on aina myös yllättävän mukava, jopa korona-aikana. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Järven rannalla kasvaa puita. Ihmiset kuljeskelevat, hymyilevät, välittävät.

Kun tämänkin jälkeen taas ahdistun jostakin, ajattelen Anjan hokemaa. Se muistuttaa, että jotkut asiat täytyy vain hyväksyä. Niin kuin se, että elämä on pahassa ja hyvässä melko, no, erikoista.

Kolumnin kirjoittaja, kirjailija Antti Rönkä on sukupolvikriisissä ja pitää seinän tuijottamisesta. Kolumni on julkaistu 4.5. ilmestyneessä Improbatur 2/2020 -lehdessä osana Elämästä-kolumnisarjaa, jossa vierailevat kolumnistit kirjoittavat asiaa.

Jaa: