Kirjailija Aino Vähäpesolan lukioajoista ei ole mitään erityistä kerrottavaa, ja juuri siksi niitä kannattaa muistella

Henkilöt

Lukioajan ei aina tarvitse olla elokuvallinen kasvutarina, eikä Kallion lukio ole ainut tie näyttelijäksi tai kirjailijaksi.

 Jose Riikonen
Saara Tuominen

Keskellä Pohjois-Tapiolan koulun sisäpihan asfalttia makaa kettu. Se lepäilee ja näyttää välillä torkahtavan, eikä se välitä ihmisistä, jotka ottavat siitä valokuvia. Se ei stressaa, pötköttelee vaan. Se on päätynyt tuohon todennäköisesti sen kummempaa pohdintaa vaatimattoman ketjun tuloksena, ja kun se on suorittanut toimensa, se jatkaa eteenpäin.

Vähän kuin kustannustoimittaja ja esikoiskirjailija Aino Vähäpesola. Vähäpesola päätyi tänne lukioon kummempia miettimättä, oli täällä sen kummemmin stressaamatta ja meni sitten menojaan. Tai kuten hän itse lukioaikojaan kuvailee:

”Ihan kiva. Ei suurempia traumoja eikä mielettömiä muistoja. Seiska plus.”

Tylsää, tyhjänpäiväistä, surullista? Ei suinkaan.

Se, että Vähäpesolan lukioajoista ei ole jäänyt suurta dramaattista tarinaa kerrottavaksi, on iloinen ja rohkaiseva asia.

Pohjois-Tapiolan lukiota eli ”Pohjista” ei tässä osoitteessa enää ole, vaikka kyltit niin sanovatkin. Vuonna 2017 Pohjois-Tapiolan lukio siirtyi Aalto-yliopiston kampusalueelle Otaniemeen. Kun lukio oli toiminnassa täällä, se taisi olla Tapiolan lukiotarjonnassa vähän väliinputoaja.

”Etelä-Tapiolan lukio on lukio, johon pääsee vain todella hyvillä arvosanoilla. Tapiolan lukiossa taas on melko legendaarinen musiikkilinja. Tämä ’Pohjis’ oli sellainen, että tässä ei ollut mitään ihmeellistä. Tällä paikalla oli maine, että tämä on sellainen ihan hyvä ja rento lukio.”

Vähäpesola oli aika hyvä yläkoulussa, joten hän olisi päässyt esimerkiksi Etelä-Tapiolaan. Harjoitetaan siis hieman keittiöpsykologiaa: Voiko olla, että hän ei uskaltanut tarttua mahdollisuuksiinsa ja lähteä huippulukioon, sillä siellä hän olisi ollut vain yksi fiksu tyyppi muiden fiksujen tyyppien joukossa, kun Pohjois-Tapiolassa hän saattoi olla opiskelijoiden joukossa eliittiä vähemmällä vaivalla?

”Voi siinä ehkä olla vähän tuota. Mutta en oikeasti ajatellut silloin asiaa juurikaan. Menin tänne, koska kaveritkin menivät ja tämä oli lähellä.”

Vähäpesola oli kiinnostunut kirjoittamisesta ja musiikista, joten useita menestyviä taiteilijoita kasvattanut Kallion lukiokin olisi voinut olla luonteva paikka.

”Mutta minulla oli teoria, että suojelen itseäni liiallisilta vaikutteilta ja kirjoittelen vain juttujani rauhassa täällä Pohjiksessa. Ajattelin, että muuttuisinko Kallion lukiolaiseksi, jos menisin sinne.”

Teoriaa seuraaminen oli ehkä viisas päätös. Kun ei ollut liian kiire päntätä hiki hatussa ja kilpailla, oli aikaa opetella muita mielenkiintoisia asioita.

 

Vähäpesola kirjoitti äidinkielentuntien lisäksi vapaa-ajallaan paljon kaikenlaista runoista ”kaunokirjalliseen päiväkirjaan”.

”Se oli sellaista hyvin tyypillistä, mahdollisimman vaivaannuttavaa tekstiä, mutta olen iloinen, että olen säilyttänyt ne päiväkirjat. Niistä välittyy hyvin, miten isosti pienet asiat ovat tuntuneet.”

Sellaisia asioita olivat esimerkiksi ihmissuhteet niin tyttöjen kuin poikien kanssa. ”Sellaista, että olen löytänyt elämäni rakkauden, ja sitten se ei onnistukaan. Sydänsuruja.”

Myös ystävyyssuhteet mietityttivät.

”Jos oli vaikka hengaillut jonkun tytön kanssa pari kuukautta, ja sitten se hengailikin seuraavat pari kuukautta jonkun toisen kanssa, ja sitten hengailtiin kolmistaan – mutta koko ajan mietittiin, kuka on kenenkin paras kaveri. Se oli merkittävää, kuka on kenenkin paras kaveri. Oltiin mustasukkaisia.”

Isotkin kysymykset olivat mielessä. Miten voi olla, että tuotantoeläimillä on niin tuskaiset oltavat? Miksi maailmassa on niin moni asia pielessä? Tätä kaikkea Vähäpesola opiskeli yhtä paljon kuin oppiaineitakin.

”Lukioaika oli monilla tavoilla harjoittelun aikaa elämää varten. Harjoittelin ihmissuhteita. Se oli identiteetin etsintää ja hengailua koulun pihalla ja puistoissa. Ei sitä aina ehkä ymmärretty, mitä sillä kirjoittamisella ja kasvissyönnillä ja omituisella musiikilla haettiin, mutta ei tarvinnutkaan, kun sai olla rauhassa mitä on ja etsiä.”

Vähäpesola halusi hanakasti lukion jälkeen opiskelemaan Helsingin yliopistoon kotimaista kirjallisuutta. Samalla tavalla hanakasti, kuin monet haluavat tiettyihin lukioihin. Ovet yliopistoon avautuivatkin, ja tällä hetkellä Vähäpesola opiskelee kirjallisuudentutkimuksen maisteriohjelmassa. Hän sanoo, että lukioajat eivät ainakaan suoraan näy hänen esikoiskirjassaan Onnenkissassa. Mutta varmasti sinne jotain on päätynyt. Kirja nimittäin kertoo Edith Södergranin runoista gradua kirjoittavasta parikymppisestä naisesta. Kirja piirtää kuvaa 2010-luvun nuoren aikuisen identiteetistä – siis siitä, mitä lukioaikoina paljon opetellaan.

Vähäopesola kertoo, ettei osaa osoittaa itselleen mitään tietynlaista roolia lukioajoista. Hän ei ollut sen kummemmin syrjitty hylkiö kuin suosittu diiva saati urheilijanuori tai kiusaaja – ei mitenkään erityinen.

”Olin ihan reipas, joskus äänekäskin. Olin vähän kaikkien kaveri, kameleontti. Joskus tunsin tiettyä erillisyyttä, mutta eiköhän kaikki tunne sellaista keskenkasvuisena.”

Vähäpesola katsoo entisen lukionsa pihalla rakennuksia. Häntä alkaa naurattaa.

”Mä olen ihan älyttömän tylsä haastateltava! Mutta ei lukioaika vaan ollut mitenkään dramaattista. Minulla on tosi neutraali suhtautuminen tähän mestaan. Ei täällä mitään erityistä ole, eikä lukioaika ollut mitenkään erityistä.”

Ei se varmaan ole monelle muullekaan.

Ei lukioajasta tarvitse väkisin tehdä identiteettiä mullistavaa kokemusta tai elokuvallista kasvutarinaa. Elämä saa olla ihan tavallista, ja se on erittäin ok. Saa rauhassa miettiä, kuka sitä on ja mitä sitä haluaisi. Sitä paitsi kuinka mielekästä olisi teini-iässä alkaa kilpailla vertaistensa kanssa akateemisessa tai taiteellisessa menestyksessä?

”No niinpä.”

Ja vaikka elämä olisi ollut ihan tavallista tavallisten ihmisten seurassa tavallisella asuinpaikalla, se ei tarkoita, että elämä olisi tuomittu aikuisena tylsäksi ja tavalliseksi. Kirjailijaksi voi tulla muistakin lukioista kuin Kallion lukiosta, eikä menestyvää uraa estä se, jos ei ole käynyt huippulukiota.

Joskus voi olla terveellistä olla niin kuin se kettu, joka makasi asfaltilla. Se tuli tähän, se oli tässä, ja nyt se on matkalla uusiin seikkailuihin.

LUKIO:
Pohjois-Tapiolan lukio

Perustettu:
1962

Opiskelijoita:
Noin 450

Mistä tunnetaan:
Pohjois-Tapiolan lukiossa on peruslinjan lisäksi teatterin ja median linja. Nykyään lukio toimii Otaniemessä, ja se yhdistyy syksyllä Olarin lukion kanssa. PohjoisTapiolan lukio on osa Espoon kaupungin ja Aalto-yliopiston School as a Service -konseptia, jossa ideana on tehdä laajaa yhteistyötä lukion ja yliopiston välillä.

KUKA:
Aino Vähäpesola (s. 1994)

Lukiovuodet:
2011–2013

Opiskelumenestys:
Äidinkielen laudaturin lisäksi pitkästä ruotsista C, englannista M, historiasta E ja psykologiasta M.

Mistä tunnetaan:
Aino Vähäpesola on kustannustoimittaja ja esikoiskirjailija, jonka Onnen kissaniminen kirja julkaistiin huhtikuussa 2019.

MUISTO TÄRKEÄSTÄ PAIKASTA LUKIOSSA: ”Minulla ei oikeasti ole mitään tiettyä paikkaa, mistä olisi jotain erityisiä muistoja. Tässä pihalla asfaltilla me hengailimme. Varmaan jotain puhuttiin.”

Julkaistu 5.8. ilmestyneessä Improbatur 3/2019 -lehdessä Paluu lukioon -juttusarjassa, jossa tutut kasvot palaavat vanhaan opinahjoonsa.

Jaa: