Kaksi lukiolaista kertoo, miten he yhdistävät työt ja opinnot

Ilmiöt ja yhteiskunta

Moni lukiolainen tekee opintojen ohessa töitä: viime vuoden kouluterveyskyselyn mukaan 19 prosenttia ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoista. Kolmannen vuoden opiskelijoista vastaavaa tietoa ei ole saatavilla. Tässä jutussa lukion ja töiden yhdistämisestä kertovat Aino Seuranen ja Emmi Kortteinen.


Mari Uusivirta
Silja Viitala
Aino Seuranen, 18, käy kolmatta vuotta Sammon keskuslukiota Tampereella ja työskentelee K-market Vanattarantiellä Lempäälässä.

“Täytin vuoden alussa 18 ja muutin omilleni. Hain tosi moneen kesätyöpaikkaan, mutta en päässyt mihinkään. Koska asun yksin, minun oli melkein pakko saada töitä. Äidin kaveri oli kuullut, että yksi K-kauppias saattaisi tarvita työntekijää Tampereella. Soitin hänelle kesäkuun alussa, ja hänen toisessa kaupassaan Lempäälässä oli kesätyöntekijä jättänyt tulematta töihin. Menin seuraavana päivänä haastatteluun ja pääsin tilanteen takia helposti töihin loppukesäksi.

Olen tämän vuoden abi. Ykkösellä tai kakkosella en olisi varmaan pystynyt tekemään töitä, koska koulua oli niin paljon enemmän. Nyt on helpompaa. Tässä jaksossa minulla on kolme kurssia, eivätkä ne ole vaativia. Syksyn eka jakso oli aika hankala, joten aloitin työt kesän jälkeen uudestaan vasta lokakuun alusta. Kirjoitin syksyllä kaksi ainetta ja keväällä kirjoitan kaksi lisää.

Olen yllättynyt siitä, että töitä on ollut näin paljon. Sopimuksessa on vähintään 20 tuntia viikossa, mutta olen tehnyt noin 30 tuntia. Keväällä töitä on varmaan vähän vähemmän ja kurssejakin vain yksi molemmissa jaksoissa.

Vaikeinta koulun ja työn yhdistämisessä on se, ettei viikossa ole tarpeeksi tunteja. Kun on joka päivä koulua, en voi tehdä kuin iltavuoroja. Pari kertaa kuukaudessa töitä osuu viikonlopulle. Aina en kerkeä koulun jälkeen käymään kotona, ja päivä voi kestää vaikkapa kymmenestä kymmeneen. Yleensä vain koitan keretä jossain vaiheessa päivää tekemään läksyjä, tai jos sattuu viikolle vapaapäivä töistä, pystyn keskittymään läksyihin silloin.

Ehkä koulu saattaa kärsiä vähän töiden teosta, mutta se on myös omasta motivaatiosta kiinni. Jotkut kurssit eivät kärsi ollenkaan, jotkut kärsivät enemmän.

Elämää joutuu vähän enemmän suunnittelemaan, kun käy töissä. Jos haluaa tehdä kavereiden kanssa jotain, pitää tietää siitä melkein kuukausi aiemmin. Muuten ei voi olla varma, pääseekö.

Parasta tässä on työkokemus ja tietysti raha. Ja on töiden tekeminen ihan mukavaa, samoin kuin työkaverit. Hauskinta hommaa on ehkä kuorman purkaminen silloin, kun joku toinenkin on töissä, ettei tarvitse koko ajan juosta kassalle, jos tulee asiakkaita.

Minulla ei mene kauheasti rahaa elämiseen. Vuokrani on pieni, vaikka asun yksiössä. Palkasta menee aika paljon säästöön. Minulla on monta pienempää tavoitetta, mutta yleisestikin on fiksu juttu säästää, jos tienaa sen verran, että pystyy.

Isoin juttu, mihin ehkä aion käyttää säästöjäni, on ajokortti. Se saattaisi helpottaa ja nopeuttaa työmatkoja. Työpaikkani on Lempäälässä ja koulu Tampereen Kalevassa, joten koululta töihin menee bussilla noin tunti. Joskus työvuoron jälkeen illalla bussiin tulee vähän kiire, ja bussit kulkevat harvoin. Asun kuitenkin onneksi työpaikan suunnalla, Tampereen eteläosassa.

Jos viikonloppuna ei ole töitä, koetan vain rentoutua. Yleensä ainakin lauantain yritän olla tekemättä mitään, edes koulujuttuja. Se auttaa vähän palautumisessa, samoin kuin poikaystävän kanssa oleminen. Perjantain iltavuoro ei haittaa niin paljoa, jos hän on minun luonani jo odottamassa, että pääsen töistä. Välillä yritän lähteä kavereiden kanssa illemmalla ulos, vaikka olisi ollut lauantaina päivävuoro ja väsyttäisi.”

Aino Seuranen
Aino Seuranen työskentelee K-market Vanattarantiellä Lempäälässä.
Emmi Kortteinen
Emmi Kortteinen työskentelee Uinti Tampereen uintivalmentajana.
Emmi Kortteinen, 18, käy kolmatta vuotta Sammon keskuslukiota Tampereella ja työskentelee Uinti Tampereen uintivalmentajana.

“Olen uinut koko elämäni ja kilpaa kahdeksan vuotta, mutta selkävamman vuoksi minun piti lopettaa kilpailu. En halunnut luopua uinnista lajina, joten kysyin seuralta, olisiko tarvetta valmentajalle. Niin sain töitä pari vuotta sitten, lukion alussa.

Olen ihan valmis uhraamaan vähän koulumenestyksestä valmennuksen takia, koska saan kuitenkin ihan kohtuuhyviä numeroita: keskiarvo on vähän päälle kahdeksan. Minulle ei henkilökohtaisesti ole väliä, saanko jostain kurssista seiskan, kasin vai ysin.

Käyn lukion kolmeen ja puoleen vuoteen, eli valmistun vuoden päästä. Tulevaisuudessa olisi huikeaa olla ammattivalmentaja, mutta myös radio- tai tv-toimittajan ja juontajan työt kiinnostavat.

Minulla on töistä kaksi vapaapäivää viikossa, tiistai ja perjantai. Yleensä työt kestävät kaksi–kolme tuntia, mutta se vaihtelee. Viikonloppuisin on usein treenien lisäksi tai niiden sijaan kisoja, leirejä tai kisamatkoja. Minulla on yksi oma vastuuryhmä, olen yhdessä kilparyhmässä apuvalmentajana ja toimin apuvalmentajana myös useammassa tekniikka- ja kilpauintikoulun ryhmässä. Jotkut treeneistä menevät päällekkäin, ja sunnuntaisin käyn uimahallilla aamulla ja illalla. Valmennettavani ovat 5–12-vuotiaita, ja joka syksy minulla on melkein 150 uutta nimeä opeteltavaksi.

Välillä arki on aika rankkaa, koska hallilla menee paljon aikaa, enkä aina ehdi kotiin koulun jälkeen. Koulu ja uimahalli ovat onneksi ihan vierekkäin. Iltaisin on sitten aika pitkä päivä takana, eikä aina jaksa keskittyä läksyihin. Toisaalta minulla on pakko olla tekemistä koulun jälkeen. Tulisin hulluksi, jos menisin kotiin ja katsomaan Netflixiä koko illaksi.

Jos olen nukkunut vähän tai levottomasti, sekä koulu että valmennus menevät tosi huonosti. Siksi on tärkeää, etten valvo joka yö pikkutunneille.

Joskus harmittaa sanoa ei, kun kaverit kysyvät yökylään tai lähtevät porukalla Helsinkiin. Mutta ei se haittaa.

Nautin valmentamisesta tosi paljon. Se on rentouttavaa ja kompensoi koulusta tulevaa stressiä. Valmentaessa fokus on sataprosenttisesti lapsissa. Siinä ei voi ajatella esseitä tai kokeita tai stressaavaa elämäntilannetta. Se on tosi terapeuttista.  Valmentamisesta saa huikeita onnistumisen tunteita, kun lapsi tajuaa jonkun jutun, jota olen yrittänyt opettaa puoli vuotta. Ja pienten kanssa niitä onnistumisia tulee joka viikko.

Olen muuttamassa pois kotoa, eikä siis haittaa saada rahaa. Ilman tätä hommaa tekisin varmaan jotain muuta pikkuduunia. Jos en saisi valmentamisesta yhtään rahaa, en valmentaisi ihan näin paljoa, mutta varmasti jonkin verran. Minulle on mahdoton ajatus päästää kokonaan irti uinnista.

Parasta on ihan loistava työyhteisö. Seurassa valmentajat ovat tosi eri ikäisiä, suurin osa on 20–60-vuotiaita. En enää ole lapsi, joka tottelee valmentajia, vaan valmentaja, jota muut valmentajat arvostavat. Se on loistavaa. Muut valmentajat ovat läheisiä ystäviäni. He kertovat minulle elämästään, ja minä kerron heille teiniongelmistani.”

Jaa: