Jarno Jussilan kolumni: Sinä et ole arvosanasi

Mielipide
Jarno Jussila
Antti Kyrö

Koeviikon ensimmäinen koe. Minun on vaikea istua paikoillani, kämmenet ovat hiestä märät. Kengät puristavat varpaita, mutta riisuakaan niitä ei kehtaa, koska sukat saattavat haiskahtaa. Ensimmäistä kertaa kuulen, miten kovaa ääntä äidinkielen luokan viisarit pitävät laskiessaan sekunteja. Järkyttävä meteli, miten täällä kukaan pystyy keskittymään yhtään mihinkään?! Palautan kokeeni lannistuneena. Tätäkö tämä nyt sitten on? Todiste siitä, että olen tyhmä.

Yläasteen keskiarvoni ei ollut riittänyt lukioon, eikä se tuntunut muutenkaan realistiselta vaihtoehdolta, joten päädyin kymppiluokalle. Kahden päivän jälkeen pyysin kymppiluokan rehtorilta apua. Kerroin, että en kuulu tänne. Seuraavana päivänä istuin lukion opinto-ohjaajan luona vannomassa tekeväni parhaani, jos pääsisin koeajalle. Se oli sopimus, minkä me teimme, ja aloitin koulun samana päivänä. Tavoitteeni oli vain päästä läpi, saada lakki ja jatkaa elämää. Se oli kaikkien muiden mielestä alisuorittamista, paitsi opon ja minun.

Opiskeluni oli monin tavoin haastavaa. Sain jatkuvasti kuulla, että pystyisin parempaan. Se aiheutti riittämättömyyden tunnetta ja sai minut haistattamaan pitkät epäilijöille ja koko koulusysteemille. Halusin näytösluontoisesti polttaa oppikirjat roviolla.

Luovuttaminen oli monesti lähellä, mutta järki lopulta pakotti sitkeästi jatkamaan sitä, minkä olin aloittanut.

Säilyttääkseni ylpeyteni en antanut tuumaakaan periksi. Myöhemmin penkkareissa sain elää roviofantasiani todeksi, kun poltimme pulpetin koulun parkkipaikalla.

Minun arvokkaat taitoni olivat, ja ovat edelleen, oppimisjärjestelmää palvelevien arvosanojen ulkopuolella. Lukion loputtua vapauduin riittämättömyyden tunteista, enkä ole koskaan sen jälkeen kuvitellut olevani tyhmä.

Nyt, 36-vuotiaana, työskentelen näyttelijänä, valokuvaajana ja muusikkona. Olen jatkuvasti lähempänä sitä, mikä halusin isona olla – onnellinen. Sitä lähemmäksi vie se, että elän rohkeasti itseni näköistä elämää. Sellaista, jossa olen rehellinen ja uskallan kysyä tarvittaessa apua. Menen sitä kohti, mikä saattaa tuntua epämukavalta, ja jatkan sinnikkäästi matkaa. Pidän lupauksista kiinni, teen parhaani ja luotan siihen, että se on aina riittävästi.

Lakkiaisissa Mummuni kysyi minulta, onko A hyvä arvosana, kun minulla oli niitä useampia. Vastasin, että ne ovat kaikki yhtä hyviä. Tunnen aina suurta ylpeyttä, kun kerron olevani ylioppilas. Se on yksi elämäni suurimmista saavutuksista.

Kolumnin kirjoittaja Jarno Jussila pitää amatööripuutarhan­hoidosta, nykytanssista ja siitä, että nykyään ei tarvitse herätä aamuisin seitsemältä, ellei halua.

Jaa: