Hugo Paananen
Antti Kyrö
Transsukupuolisuuteni muuttui pelkästä sisäisestä kipukohdastani koko Suomen asiaksi Ylen artikkelin kautta eräänä lämpimänä kesäpäivänä vuonna 2019. Olin Ruotsissa lomailemassa ja pian sainkin äidiltäni puhelun, jossa hän hieman kiukkuisena kysyi, miksen ollut kertonut tästä hänelle aiemmin. Ärtyneisyys kuitenkin laantui nopeasti, kun selitin tilanteen kokonaiskuvan ja puhelun jälkeen vedin syvään henkeä: minulla ei ole enää mitään salattavaa. Tästä elämäni alkaa.
Jos olisin tuon päivän jälkeen saanut aina euron, kun joku toteaa minun olevan rohkea, olisin rikas mies. Tiedän ihmisten tarkoittavan hyvää kun he toteavat niin, mutta sitä on myös hankala ottaa vastaan. Ymmärrän, että julkisesti oman ei-cissukupuolisuuden esilletuonti ei ole kaikille yhtä turvallinen vaihtoehto kuin se on itselleni ollut, mutta siinä tiivistyykin koko ongelman ydin: omana itsenään olemisen ei tulisi vaatia mitään erityistä rohkeutta.
Tiedostan olevani hyvin etuoikeutettu juuri siinä, että oma matkani tämän kaiken kipuilun kanssa on ollut loppujen lopuksi suhteellisen kevyt ja olen ollut turvallisten ja rakastavien ihmisten ympäröimä aina. Tästä syystä joudunkin usein painimaan vahvan syyllisyydentunteen kanssa: petänkö omani, jos sanon matkani tähän pisteeseen olleen vain lievästi kuoppainen? Annanko vähemmistöjen ongelmia väheksyville vain lisää lyömäaseita?
Vaikka olen minäkin joutunut pelkäämään. Kampin vessassa selkä seinää vasten seistessäni, kun joku uhkaa soittaa poliisit vain siksi, että menin siihen vessaan, joka tuntuu omalta. Näistä tilanteista selviäminen vaatii varmasti jonkinlaista rohkeutta, kun muuta vaihtoehtoa ei ole.
Ei minulta löydy housujeni taskusta tai lompakostani ‘’vapaudut vankilasta’’ -korttia, vaan minun täytyy livahtaa kaltereiden välistä vain oman rohkeuteni turvin. Tämä johtuu siitä, että en koe voivani luottaa niihin tahoihin, jotka tässä yhteiskunnassa ovat tarkoitettuja auttamaan minua kohdatessani pelkoa.
Toivon, että pian koittaa se aika, kun rohkeus ei ole synonyymi omana itsenään elämiselle, vaan esimerkiksi kalliolta uimaan hyppäämiselle tai ihastukselle viestin laittamiselle. Tähän pisteeseen pääseminen vaatii sen, että kaltaisteni ihmisten ei enää tarvitse elää oman rohkeutensa turvin, vaan syyt peloille saadaan taklattua rakenteellisten muutosten kautta.
Kolumnin kirjoittaja Hugo Paananen on Suomen Lukiolaisten Liiton varapuheenjohtaja.