Keski-ikäiset väittävät, etteivät nuoret enää ymmärrä kulttuuria – kysyimme Gasellit-yhtyeen Hätä-Miikalta, onko asiasta syytä olla huolissaan

Kulttuuri

Hätä-Miikka eli Miikka Niiranen on keskimatalan kulttuurin sanansaattaja, joka tietää, mikä nuoria kiinnostaa.


Säde Mäkipää
Universal Music Finland

N Nuoriso on pilalla, kun ei Aleksis Kivi enää kiinnosta. Näin ajattelevat monet nuorten lukutaidosta ja sanomalehtien myyntiluvuista huolestuneet sedät ja tädit. Sosiaalinen media ja vloggaajat ovat haukanneet leijonanosan nuor-
ten vapaa-ajasta, eikä kukaan enää halua kirjailijaksi tai näyttelijäksi, vaan some-influensseriksi tai tubettajaksi.

Nuorison ”pilaantumisesta” on tullut suorastaan meemi, jota viljellään sekä mielipidekirjoituksissa että populaarikulttuurissa. Siitä räppää esimerkiksi dj Ibusal eli Tuomas Pietikäinen suositulla kappaleellaan Pilalla.

Ehkä paremmin Thube Hefner -nimellä tunnettu Pietikäinen on yksi Gasellit-yhtyeen räppäreistä. Gaselleihin kuuluvat hänen lisäkseen Musa-Jusa, Päkä ja Hätä-Miikka. Yhdessä he edustavat juuri sitä, minkä pitäisi jo mädäntyä: nuorisoa kiinnostavaa kulttuuria.

Vuonna 2009 perustetun räppibändin viimeisimmät sinkut, kuten Mitä mä Malagas? ja Riks Raks Poks ovat keikkuneet Spotifyn Top 50 -listan kärkisijoilla, ja Gasellit palkittiin helmikuussa Emma-gaalassa vuoden 2018 parhaana yhtyeenä. Se, että räppäreitä palkitaan parhaina suomalaisina
muusikoina, on melko uusi ilmiö.

”Jos sanoi vuonna 2012 olevansa suomiräppäri, niin jengi vähän naureskeli ja kysyi, että teettekö jotain Poika saunoo -juttua. Räppi ei ollut kovin arvostettua, ja vaikka sitä kuunneltiin, niin se oli tavallaan vitsi. Nyt jälkikäteen ajatellen Cheek ja JVG ovat tehneet meille räpin tekijöille ison palveluksen tuodessaan genreä valtavirtaan”, pohtii Hätä-Miikka eli Miikka Niiranen.

Niiranen, 30, löysi räpin yläkoulussa. Sitä ennen olivat maittaneet muutkin musiikkigenret: lapsena kuunneltiin isän vinyyleiltä Genesistä, J. Karjalaista ja Talking Headsia. Ensimmäiset omat rahat menivät Nirvanan Nevermind-grungealbumiin.

Räppääminen alkoi freestylaamalla eli improvisoimalla lyriikkaa kotibileissä.

Niiraselle oli heti selvää, että räppiä hän tekisi suomen kielellä. Aiemmissa bändeissä kappaleet olivat olleet aina englanniksi, ja vieraan kielen taakse pääsi piiloon.

”Räpissä on niin paljon tekstiä, että hävetti ja jännitti aina, kun oli saanut jotain kirjoitettua. Nuorena ja epävarmana tuntui todella ahdistavalta paljastaa omat räppilyriikat. Suomen kieli tuntui aluksi tosi kuumottavalta. Sitten kun aloimme tehdä Pekan ja Thuben kanssa yhdessä musaa, saimme rohkeutta joukosta.”

Nuorison suosimaa musiikkia on aina pidetty paheellisena vanhempien sukupolvien keskuudessa. Ennakkoluuloja ovat kohdanneet niin The Beatles 60-luvulla kuin Madonna 80-luvulla.

2000-luvulla vuorossa oli räppi. Nyt, kun isoäidit ovat nähneet Cheekin ja Mikael Gabrielin Vain elämäässä, genrestä on kuitenkin tullut valtavirtaa, joka soi keski-ikäisten suosimilla radiokanavilla.

Jotain räpin valtakaudesta kertoo sekin, että äidinkielen esseekokeessa vuonna 2016 saattoi valita tehtävän, jossa kysyttiin, mihin suomalaisen räpin suosio perustuu. Räppi on kaikkialla: osana teatteriesityksiä ja Alkon tilinpäätöksiä. Silti räppäreille myönnetään harvemmin valtion taiteilijoille suunnattuja apurahoja. Miikka Niiranen sanoo, että välillä hänellekin vinoillaan ”oikeisiin töihin” menemisestä.

”Jengillä on aika keposia luuloja tästä hommasta, ja vähänhän siitä arjen työstä edes näkyy ulospäin. Osa luulee että saadaan vaan nauttia ja pitää hauskaa, mutta on tässä helvetisti kaikkea muutakin hommaa, keikat ovat vain jäävuoren huippu. Ja keikkatahti on todella tiukka, parhaimmillaan saattaa tulla 2000 kilsaa viikossa matkustamista. Yritän pitää maanantait vapaina, jotta viikossa olisi edes yksi vapaapäivä.”

Työelämään liittyvistä ihanteista palautetta ovat saaneet osakseen muutkin kuin muusikot: bloggarit ovat viime vuosina joutuneet jatkuvasti perustelemaan, miksi he ovat yhtä oikeutettuja toimeentuloonsa blogillaan kuin metsurit sahallaan. Tai kuten dj Ibusal asian muotoilee: kansantalous – pilalla.

Pilalla on myös Suomen nuorison lukutaito, väittävät tutkimukset. Mutta miksi? Miikka Niiranen ja Gasellien Päkä eli Pekka Salminen ovat kirjoittaneet kirjan Sä Maksat, joka julkaistiin vuonna 2017. Yksi syy kirjan kirjoittamiseen oli Niirasen mukaan se, että heille, nuorille miehille, ei yksinkertaisesti tehdä heitä puhuttelevia tai heille suunnattuja kirjoja.

”Kirjallisuus kartoittaa alueita, jotka eivät 15–30-vuotiaan kaupunkilaisen elämässä ole ehkä niitä kiinnostavimpia aihioita. On magee ajatus, että olisi alle 20-vuotiaita kirjailijoita, jotka oikeasti kuvaisivat sen ikäisten ihmisten mielenmaisemaa.”

Niirasen mielestä nuoria kyllä kiinnostavat kulttuuri ja kirjatkin, mutta niin sanottuja sunnuntailukijoita voi olla vähemmän kuin ennen. Ne, jotka hurahtavat kirjoihin, hurahtavat kunnolla. Kirjallisuus ei ole nuorisokulttuurissa kovin esillä: itseä kiinnostavia kirjoja ei kävele vastaan, vaan niitä saa metsästää esimerkiksi kavereiden kautta pitkäänkin.

Sä maksat kertoo helsinkiläisissä lähiöissä hengailevista nuorista, joiden suuri intohimo on graffitimaalaus. Se myi niin hyvin, että kustantamo Johnny Knigan kanssa tehtiin kustannussopimus toisestakin kirjasta.

”Lähtökohtainen ajatus meillä oli se, että teemme viihdyttävän, mutta sellaisen kirjan, josta löydettäisiin myös pohdiskelevia tasoja. Sellainen Netflix-kirja, joka ei näytä liian paksulta ja työläältä, vaan jossa olisi kepeä tempo, mutta myös syvempiä tasoja. Ei yritetty tehdä korkeakulttuuria, vaan tuoda sitä lähemmäs sellaista lukijaa, joka ei välttämättä lue niin paljon kirjoja.”

Tavoite taidettiin saavuttaa:

”Ollaan saatu paljon palautetta, että ‘luin aikoinaan Bertin päiväkirjat 12-vuotiaana ja nyt sitten heti perään tän teidän kirjan 22-vuotiaana’.”

Vaikka Niiranen tekee musiikkia ja kirjoja sillä ajatuksella, että ne ovat helposti kenen tahansa haltuun otettavissa, ei hän kaihda korkeakulttuuria.

”Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Sehän on rikkaus, että tehdään erilaista taidetta. Bändillemme on ihan vahingossakin kasvanut oma linja, jossa yhdistetään sellaista mainstreamimpaa ilmaisua ja haasteellisempaa ja taiteellisempaa puolta. Olen itse aina tykännyt molempien ääripäiden jutuista. Mutta itse pyrin kuitenkin tekemään ennemmin matalakulttuuria.”

Seuraa lyhyt hiljaisuus. Sitten Niiranen hihkaisee vielä:

”Tai oikeastaan sellaista keskimatalaa! Sellaista, johon on helppo päästä mukaan.”

Juttu on julkaistu 6.5. ilmestyneessä Improbatur 2/2019 -lehdessä.

Jaa: