Fanni Noroilan kolumni: Tulevaisuus on nyt

Mielipide
Fanni Noroila
Antti Kyrö

Elämäni esiintyvänä taiteilijana on hyvin sirpaleista. Freelancerina olin ajatellut hallitsevani keikkojen, kuvaus­ten ja studiosessioiden värittämää palettia kunnes pandemia osoitti kuvitelmani kontrollista olevan harhaa – se murjoi työmahdollisuuteni yhdessä yössä.

Tulevaisuuteni pyyhkäistiin kalenteristani. Puff. Dominoefektinä kaikki, mihin olin hahmottanut elämäni nojaavan, haihtui, siirtyi tai muuttui kysymysmerkeiksi.

Minulla oli paljon suunnitelmia. Olin tehnyt rohkeita pensselinvetoja horisonttiin, näyttämään suuntaa sinne jonnekin. Äkkiä jatkuvasta epävarmuudesta tuli yhteiskunnan kollektiivinen tila. Olimme yhtäkkiä kaikki varpaillamme, vailla vastauksia.

Istuin yksiössäni yksin, television kelmeässä valossa, uutisvirran imussa. Kaikki ajatukseni mahdollisesta tulevaisuudesta törmäsivät huoneeni kivisiin seiniin ja sinkoilivat takaisin luokseni iskua ottaneena. Ne eivät tavoittaneet muita tai maailmaa.

Uutisvirta imi minut vielä syvemmälle toivottomuuteen. Päälleni syöksyi lohduton tulva tuhoa ja sortoa. Tulevaisuus alkoi tuntua irvokkaalta käsitteeltä. Siitä puhuminen nosti keuhkoista heti perään nihilistisen tuhahduksen. Minulle ja tulevaisuudelle syntyi välirikko.

Kun olin aikani rypenyt toivottomuudessa, oli minun löydettävä valoa ahtaaseen yksiööni. Päätin katsoa ikkunasta ulos. Näin vihreästä keltaisen ja oranssin sävyihin taittuvia lehtiä. Pian ne tipahtelivat omaan tahtiinsa kaupunkilaisten kenkien tallottaviksi. Kaikki ympärilläni tapahtui pakottamatta.

Syksy tuli, vaikka se ei lukenut kalenterissa, vaikka en olisi seurannutkaan sen kulkua. Minä en voi hallita aikaa, en viruksia, en elämää. Kaikki suunnitelmat ovat luonteiltaan hauraita – oikeastaan täysin elämän logiikkaa vastaan. Tulevaisuus saattaa näyttäytyä mahdottomana, mutta mahdottomuudestakin voi löytää merkityksen läheltä – tästä ja nyt.

Voisiko toivossa pysyä kiinni, jos hyväksyisi tulevaisuuden olevan myös huominen, tämän päivän ilta, hetki kahden tun­nin päästä? Että se piirtyy joka hetkessä, irti päästämisessä, suhteessa muihin, henkäys kerrallaan? Että minulla on tulevaisuus, kun jaksan huomiseen?

Kolumnin kirjoittaja Fanni Noroila haaveilee kissakahvilan perustamisesta, tanssitunneista ja vallankumouksesta.

Jaa: