Essee: Lukio kuuluu kaikille, ja siksi opiskelutilojen esteettömyteen tulisi kiinnittää erityistä huomiota

Mielipide
martta sivonen
Erkki Toukolehto

Alussa oli pelko. Pelko pärjäämisestä. Pelko siitä, mitä muut lukiolaiset minusta ajattelevat.

Nämä kuulostavat varmasti todella normaaleilta lukion aloittavan peloilta ja mietteiltä. Aloittaessani lukion tunsin kuitenkin olevani kaikkea muuta kuin tavallinen lukiolainen. Minulla on nimittäin eräs piirre, jonka vuoksi erotun aika vahvasti muusta joukosta: sain syntymässäni aivovaurion, jonka vuoksi minulla on CP-vamma. CP-vamma vaikutta minuun niin, että käytän liikkumiseeni pyörätuolia, sekä tarvitsen apua päivittäisissä asioissa, kuten esimerkiksi pukeutumisissa ja siirtymisissä.

Suoritin lukion oman kotikaupunkini Kajaanin lukiossa. Kajaanin lukio ei ole esteetön, sillä se on vanha rakennus. Voinkin valehtelematta väittää, että en ole varmaan nähnyt puoliakaan meidän lukiostamme, sillä hissejä oli vain kaksi ja suurimpaan osaan luokista oli portaat.

Koulussa tarvitsin avukseni joka koulupäivä henkilökohtaisen avustajan. Avustajani auttoi minua siirtymään luokasta toiseen, antoi minulle tarvittavat tavarat repusta ja kirjoitti laskujen kaavoja matikassa. Muutoin kuin matikan tunneilla kirjoitusapuna en avustajaa tarvinnut, joten avustajani työ koostui pääsääntöisesti pelkästä odottelusta. Vaikka työ kuulostaakin lepsulta, se on silti oikeaa työtä. Paikalla täytyy olla siis ajoissa, eikä töistä saa jäädä pois ilman pätevää syytä, sillä se vaikuttaa koulunkäyntiini. Avustajani ovat kaikki olleet välivuotta viettäviä nuoria, joten pienen ikäeron vuoksi avustaja on usein tuntunut enemmän kaverilta kuin pelkältä avustajalta.

Tein kouluhommani pääsääntöisesti tietokoneella, sillä en pysty kirjoittamaan käsin. Sain erityisluvan tehdä kokeeni koneella, ja minun onnekseni yo-kokeet sähköistyivät lukioaikanani. Kirjoituksissa sain erityisjärjestelyinä erillistilan, koska saliin ei päässyt helposti pyörätuolilla, ja pari tuntia lisäaikaa kokeen tekemiseen. Tein lukiossa myös paljon kursseja itsenäisesti, esimerkiksi melkein kaikki äidinkielen ja uskonnon kurssit suoritin tenttimällä. Tästä oli minulle suuri apu, sillä lihakseni kipeytyvät todella helposti, jos en saa lepuuttaa niitä välillä makuullaan. Tuskin olisin valmistunut kolmessa vuodessa, jos en olisi saanut tehdä kursseja itsenäisesti.

Opettajat ja muut opiskelijat suhtautuivat minuun pääsääntöisesti kuin keneen tahansa opiskelijaan. Minulla oli samat kokeet ja arviointikriteerit kuin muillakin, enkä saanut hyviä arvosanoja sen helpommin kuin muutkaan. Välillä tietysti sattui kömmähdyksiä: ovi saatettiin lyödä kiinni nenäni edestä, kun olin juuri menossa siitä, tai ohitseni etuiltiin, kun olin menossa ovesta luokkaan. Minulle joskus myös unohdettiin kertoa, jos jonnekin tilaisuuteen ei päässyt pyörätuolilla. En ole koskaan kuitenkaan kokenut minkäänlaista kiusaamista tai syrjintää kenenkään taholta, ja minut otettiin aina mukaan porukkaan ja ryhmätöihin. Siitä olen todella kiitollinen.

Suurin osa ihmisistä, joilla ei ole liikunnallisia rajoitteita, harvemmin ajattelevat rakennusten ja tilojen esteettömyyttä. Esteettömyys tarkoittaa sitä, että jokaisella ihmisellä on rajoitteista huolimatta mahdollisuus päästä julkisiin tiloihin ja toimia niissä. Liikuntarajoitteisilla tämä voi tarkoittaa esimerkiksi kynnyksettömyyttä, tarpeeksi leveitä ovia, nappia, jolla voi avata oven ja sitä, että tilat ovat tarpeeksi väljät, että niissä pystyy liikkumaan sujuvasti. Esteettömyys ei rajoitu ainoastaan liikuntarajoitteisuuteen: joissakin paikoissa on esimerkiksi induktiosilmukka, jonka avulla kuulokojetta käyttävät kuulovammaiset voivat kuulla puheen ja ympäristön äänet. Uudemmissa rakennuksissa esteettömyys pitää jo lain puolesta ottaa huomioon, mutta vanhemmat rakennukset eivät ole yleensä täysin esteettömiä. Lukiossa esteettömyyttä voitaisiin parantaa esimerkiksi ovistoppareilla, joilla oven saa pidettyä auki, ja vähentämällä tuolien ja pöytien määrää aulasta, jotta niissä olisi helpompaa liikkua. Väistämällä ja antamalla tilaa toiselle ihmiselle voi myös itse vaikuttaa esteettömyyteen.

Lukiossa opin sen, että jos jotain haluaa, pitää olla asian suhteen itse aktiivinen. Kun esimerkiksi halusin osallistua penkkariajeluun muiden mukana, olin mukana penkkarityöryhmässä järjestämässä koulullemme rekkoja, ja näin samalla huolehdin, että yksi rekoista oli sellainen, jolla minäkin pääsin osallistumaan ajeluun. Samalla tavoin otin ajoissa puheeksi vanhojentansseihin osallistumisen liikunnanopettajieni kanssa. Suunnittelun ja sumplimisen jälkeen osallistuin tansseihin.

Kukaan muu ei voi tietää paremmin erityistarpeistani kuin minä itse. Siksi on tärkeää olla oma-aloitteinen, että saa asiat hoidettua haluamallaan tavalla. Nyt jälkeenpäin ajateltuna minun olisi pitänyt sanoa rohkeammin lukion epäkohdista, kuten siitä, että oviin olisi pitänyt hankkia ovistopparit, jotta ne pysyisivät paremmin auki. Tai siitä, että liikuntasaliin olisi pitänyt rakentaa luiska, jotta olisin päässyt sinne helpommin. Asioista pitää uskaltaa sanoa, jotta ne voisivat muuttua parempaan suuntaan.

Kun painoin valkolakin muutama kuukausi sitten päähäni, päällimmäinen tunne oli helpotus: selvisin lukiosta ja vieläpä hyvin arvosanoin. Kiitos siitä kuuluu avustajilleni, kavereilleni, muille opiskelijoille ja opettajille. Vaikka kaikki ei aina mennyt ihan nappiin, lopulta asiat kääntyivät parhain päin. Uskon, että lukion käymiseni oli tietyllä tapaa opettavaista muille lukiolaisille ja lukion henkilökunnalle, sillä se osoitti, että vaikea liikuntavammaisuuskaan ei ole este lukion käymiselle, vaikka se olisikin hieman haastavampaa kuin muille opiskelijoille. Olin loppujen lopuksi ihan tavallinen lukiolainen muiden lukiolaisten joukossa. Enempää en toisaalta toivonutkaan.

Esseen kirjoittaja Martta Sivonen on 19-vuotias intohimoinen lukutoukka, joka rakentelee mielellään vapaa-ajalla pilvilinnojaJulkaistu 11.11. ilmestyneessä Improbatur 4/2019 -lehdessä.

Jaa: