“Ensi kerralla painetaan kovempaa” – toimittaja Tuukka Tuomasjukka pohtii esseessään, mitä tapahtui itsensä etsimiselle lukiossa

Ilmiöt ja yhteiskunta

Kun toimittaja Tuukka Tuomasjukka aloitti lukionsa vuonna 2010, lukion ajateltiin antavan lisäaikaa tulevaisuuden miettimiseen. Nyt koulutuksessa etenee muutos, jonka seurauksista ei olla varmoja, ja samalla  puhe kilpailusta, jaksamisesta ja yksilön vastuusta ovat lisääntyneet.

Tuukka Tuomasjukka
Ulla Donner

Se alkaa varhain: muistelu siitä, miten asiat menivät omina lukiovuosina. Olen 25-vuotias. Valmistuin ylioppilaaksi syksyllä 2013. Lukioni alkamisesta on kohta kymmenen vuotta, ja sinä aikana se on muuttunut. Kurssikirjoja voi ostaa yhä vähemmän käytettynä. Konseptipaperien sijaan ylioppilaskirjoitukset tehdään tietokoneella.

Vanhassa espoolaisessa lukiossani on otettu käyttöön kokonainen uusi kerros, joka oli ennen tyhjillään. Ehdin kokea siellä ainoastaan viimeiset ylioppilaskirjoitukseni. Nyt kummallekin, kirjoituksille ja opinahjoni kolmannelle kerrokselle, on käynyt samoin: niiden merkitys lukiolaisille on kasvanut.

Menneitä muistellessa on helppo kadottaa mittasuhteet ja tehdä omasta kokemuksestaan koko totuus. Mutta muutkin kuin me entiset lukiolaiset ovat puhuneet muutoksesta.

”Nykyiset lukiolaiset ovat päätyneet keskelle aikaa, jossa yhtäkkiä ollaan uudistamassa kaikkea”. Vuosi sitten marraskuussa Helsingin Sanomissa ilmestyi mielipidekirjoitus Helsingin lukiolaisten edunvalvontavastaava Olivia Takkiselta. Tekstissä huomiota saivat pääsykoeuudistus, digitalisoituminen ja opiskelijoiden saaman tuen vähäisyys. ”Kaikki tutut käytännöt on revitty auki kuin Helsingin ratikkakiskot”, kirjoittaja vertaa.

Jos Takkinen olisi Pirkanmaan lukiolaisten asialla, esimerkkinä voisi olla Tampereen raitiovaunutyömaa. Siellä auki revityt tiet muuttavat niitä kulkevien reittejä säännöllisesti. Niin on käynyt myös lukiolaisille.

Yksilöllistyminen, kilpailu, valinnaistuminen. Turun yliopiston kasvatustieteiden professori Tero Järvinen listaa puhelimessa lukion viimeaikaisia käänteitä. Vuosituhannen alkupuolella hän tutki lukioita, minkä jälkeen hänen aiheinaan ovat olleet esimerkiksi koulupudokkaat. Muutos yksilöllistymisen, kilpailun ja valinnaistumisen suuntaan alkoi Järvisen mukaan 90-luvulla, kun erityistehtävän saaneet lukiot – kuten IB- ja luonnontiedelukiot – alkoivat yleistyä. Muutaman viime viime vuoden aikana tahti kiihtyi, kun ylioppilastutkinnon merkitystä korkeakoulujen valinnassa kasvatettiin. Samalla ensi kertaa korkeakouluun hakeville luotiin oma kiintiö.

Kyse ei kuitenkaan ole vain lukiolaisista.

”Lukioon ovat kohdistuneet samat muutokset kuin muuhunkin koulutusjärjestelmään”, Järvinen sanoo.

Esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa. Ihminen ratkaisee, tervehtii nykyisen opinahjoni Tampereen yliopiston uusi iskulause opiskelijoitaan. Elokuussa lukioiden alkamisen aikaan uutisoitiin lappeenrantalaisesta Pontuksen koulusta, jossa alakouluikäiset muun muassa tekevät opinnoilleen viikkosuunnitelmia, joita he noudattavat itsenäisesti. Isoissa opiskelutiloissa koululaiset käyttävät kuulosuojaimia, niin kuin minun ikäiseni ja meidän vanhempamme meluisissa avokonttoreissa, joissa on vaikea keskittyä. Moni muutoksista liittyy itseohjautuvuuden opetteluun. Koulun rehtori perusteli Ylen haastattelussa tätä tulevan työelämän vaatimuksilla. Oppilaat olivat vähän yli kymmenvuotiaita.

Jokin on muuttunut siinä, miten koulutamme ihmisiä. Ministeriön näkökulmasta lukion muutos on selvä.

”Nyt opiskelija vastaa itse entistä enemmän opinnoistaan”, sanoo opetusneuvos Heikki Blom.

Blom on vastannut lukiokoulutuksesta opetus- ja kulttuuriministeriössä 2000-luvun alusta alkaen. Hän vertaa 1970-luvun lukiokoulutusta tehtaaseen, jossa kaikki käyvät samat kurssit. Blomin mukaan järjestelmä oli jäykkä. Se on kaukana nykyisestä ihanteesta.

Lukio oli ehtinyt pysyä pääperiaatteeltaan samanlaisena noin vuosisadan. Valinnaisuuskokeilut alkoivat jo jäykkyyden aikana, mutta nykyinen kurssimuotoinen ja luokaton lukio astui voimaan 90-luvun puolivälissä. Samalla valinnaisuutta lisättiin merkittävästi.

”Kursseja voidaan tehdä vähemmän tai enemmän, ja sieltä valmistutaan hyvin erilaisen koulun käyneinä”, sanoo koulutuspolitiikkaa tutkinut kasvatustieteen professori Risto Rinne.

Varhainen erikoistuminen voi olla hyväkin asia. Vuonna vuonna 2010 Sibelius-lukiosta tehdyssä väitöskirjassa havaittiin, että lukion painotus yhdisti opiskelijoita ja lisäsi heidän hyvinvointiaan. Toisaalta tutkitut opiskelijat kokivat useammin koulu-uupumusta kuin ”tavallisten” lukioiden opiskelijat, joihin heitä verrattiin.

 

Mutta onko lukiolaisten uupumisessa sittenkään kyse vain erikoislukioista?

”Väitän, että #koulutuspolitiikka on ohjannut lukiolaisia keskittymään aiemmin lukion jälkeisiin opintoihin kuin yleissivistyksen karttumiseen (esim. reaaliuudistus 2006 & pääsykoeuudistus 2020). Samalla koulutuksesta on leikattu rajusti. Ei ihme, että opiskelupaineet kasvavat.”

Minja Koskela lähetti kommenttinsa sosiaalisen median palvelu Twitteriin huhtikuussa. Hän on työskennellyt lukion musiikinopettajana ja työstää tietokirjaa peruskoulun tasa-arvosta.

Kommentti liittyi Helsingin Sanomien samana aamuna julkaisemaan isoon artikkeliin lukiolaisten hyvinvoinnista – tai oikeammin pahoinvoinnista. Lehden kyselyyn oli vastannut yli tuhat lukiolaista. Tulokset olivat karuja: jatkuvaa stressiä oli kokenut yli puolet vastaajista. Samalla kiihtyi julkinen keskustelu lukiokoulutuksesta.

Koskela kirjoitti ylioppilaaksi samana vuonna reaaliuudistuksen kanssa. Tällöin kaikkien lukuaineiden yksittäisen reaalikokeen tilalle tulivat nykyiset, oppiaineiden omat ylioppilaskokeet. Koskelan mukaan tällöin piti tietää jo varhaisessa vaiheessa, mitä oppiaineita kirjoittaa.

”Jos pitää valita aineet aikaisin ja toimia sen mukaan, pitää olla tarkka näkökulma tulevaisuuteen. Putkeen, työelämään ja tuottamaan.”

Kritiikki kuulostaa tutulta, vaikka se viittaa vuosikymmenen takaiseen muutokseen. Haastattelun jälkeen Vasemmistoliitolla työt aloittaneen Koskelan mukaan pääsykoeuudistus on jatkoa kehityskululle, ellei jopa jossain määrin aiempaa radikaalimmin.

Kirjoitin itse ylioppilaaksi seitsemän vuotta Koskelan jälkeen. Vajaat seitsemän vuotta minun valmistumiseni jälkeen taas valmistuvat ensi kevään abiturientit. Tällä hetkellä lukiotaan suorittavia edustava Suomen Lukiolaisten Liitto eli SLL on puolestaan ollut valintauudistuksen kannalla. SLL on Improbaturin julkaisija.

”Kauhukuvia tykätään maalata todella paljon, mikä on todella harmillista”, sanoo puheenjohtaja Roosa Pajunen.

Pajusen mukaan uudistuksessa on monia hyviä asioita: ei-toivotut välivuodet vähenevät ja lukiossa kovan työn tehnyt opiskelija voi päästä helpommin eteenpäin.

”Totta kai mikään uudistus ei välttämättä ole mitenkään täydellinen”, Pajunen myöntää.

Hänen mukaansa opiskelijan on edelleen ehdottomasti mahdollista muuttaa mieltään ja hakea omaa polkuaan, kun ylioppilaskokeita voi uusia rajattomasti.

Yliopisto-opiskelijoiden edunvalvoja SYL eli Suomen ylioppilaskuntien liitto on ollut uudistusta kohtaan kriittisempi. Yhdistys on pelännyt lukion yleissivistävän roolin katoavan, jos opiskelun päätarkoitus keskittyy kirjoituksissa menestymiseen.

Muistan hämmennykseni, kun oma lukioni muuttui. Olin yläasteen lopulla jättänyt hakematta Helsingin erityislukioihin ja jäin silloiseen kotikaupunkiini Espooseen. Etelä-Tapiolan lukion sisäänpääsyraja oli alle yhdeksän, mutta silti tarpeeksi korkea, että ajattelin voivani keskittyä opiskelemiseen. Tunnelma olisi varmaankin kevyt ja kiusaaminen päättyisi.

Sitten tuli ensimmäisen vuoden kevät ja ”Etis” nousi Helsingin Sanomien vertailun kärkeen. Paikasta alettiin nopeasti puhua eliittilukiona – sellaisena, johon olin tietoisesti jättänyt hakematta. Keskiarvoraja nousi nopeasti ja aloimme vitsailla menestymisestä. Monilta osin se on toteutunut: vuosikurssilaisiani on päätynyt muun muassa Cambridgen yliopistoon ja erityisavustajaksi ministeriöön. Usea alkoi tehdä kahta yliopistotutkintoa rinnakkain.

Pari vuotta myöhemmin minä lähdin lukiosta, mutta menestyspuhe jäi. Ensimmäisen yliopistovuoteni jälkeen entisen lukioni opiskelijat kertoivat toimittajille, kuinka heillä on ”lupa epäonnistua”.

”Aina ensi kerralla painetaan kovempaa”, eräs opiskelija vastasi videohaastattelussa kysymykseen siitä, kuinka epäonnistumiseen suhtaudutaan. Tunsin oloni vieraaksi. Yksittäisen koulutusvaiheen merkitys alkoi korostua yhä vain voimakkaampana.


Minä olen kuitenkin
liian vanha puhumaan lukiolaisen näkökulmasta. Sampo Raij, 18, ei ole. Hän on opiskelijakunnan hallituksen puheenjohtaja ja abiturientti vanhassa lukiossani. Haastattelu sopii uskonnon ylioppilaskoetta seuraavana päivänä. Myös Raij vahvistaa ison käänteen koulutuksessa: lukion asema on muuttunut. Hänen mielestään ei kuitenkaan pitäisi puhua paineiden kasvamisesta, vaan niiden jakautumisesta pidemmälle aikavälille. Raij arvioi, että paineet havaitaan aiempaa paremmin, kun ne ovat pääsykoekevään sijaan nähtävissä jo lukioaikana. Kauppatieteelliseen pyrkivä Raij on suurimmalta osin uudistuksen kannalla. Tasaisesti sen seuraukset eivät hänen mukaansa ole kuitenkaan jakautuneet. Raij kehuu lukionsa henkilökuntaa vuolaasti tuesta, jota opiskelijoille annetaan, mutta huomauttaa, että kaikkialla tilanne ei ole yhtä hyvä. Voittajina hän pitää määrätietoisia, opinnoissaan luonnontieteellisiä ja matemaattisia aineita painottaneita nuoria – sellaisia, kuten hän itse. Tällä on kääntöpuolensa.

”Häviäjiksi sanoisin sellaiset nuoret, jotka eivät ole löytäneet omaa suuntaansa, mutta ovat kuitenkin päätyneet lukioon.”

Kommentti on hätkähdyttävä. Minun aikanani puhuttiin, että lukioon mennään hakemaan lisäaikaa. Onko se enää mahdollista?

Kilpailuhenkisyys ei ole uutta. Ministeriön Heikki Blomin mukaan sitä on ollut jo aiempina vuosikymmeninä, mutta nyt se on vain näkyvämpää.

Ajatus tuntuu luontevalta. Kirjailija ja lukion opettaja Arno Kotro kirjoitti kesäkuussa opetusministeri Li Anderssonille avoimen kirjeen tarpeettomasta kilpailusta. Kotron mukaan ylioppilaskirjoitustuloksia ”pällistellään kuin mitäkin pörssifirmojen osavuosikatsauksia”, eivätkä median listaukset lukioiden paremmuudesta ja huonommuudesta eroa suomalaisten suuryritysten ”tulosjulkistusten uutisoinnista”.

“Jään odottamaan, milloin lukiot alkavat antaa tulosvaroituksia”, Kotro vertaa tekstissään.

Sellainenhan oli jo, mietin, kun vanha lukioni oli kesäkuussa taas otsikoissa. Tai tarkemmin ottaen varoituksen antoi media. ”Huippulukion pääsyraja romahti alimmalle mahdolliselle tasolle”, otsikoi espoolainen paikallislehti. Ainakin yksi opiskelija oli päässyt sisään seiskan keskiarvolla. Skandaali, ilmeisesti. Alakynteen jääminen somemainonnassa ja peruutukset olivat jättäneet 40 paikkaa auki. Niitä haki yli 600 opiskelijaa. Ja lopulta kyse on vain yhdestä lukiosta satojen muiden joukossa.

Puhe kilpailusta, jaksamisesta ja yksilön vastuusta ovat siis lisääntyneet. Elokuussa uutisoitiin, että lukiovalmennuksia järjestävät yritykset kertovat suosion kasvaneen. Ennen valmennuskursseja käytiin lukion jälkeen, kun valmistauduttiin korkeakoulujen pääsykokeisiin.

Mutta hyviäkin muutoksia on tapahtunut. Opiskelijoille tarjottavaa tukea lisätään jatkossa. Lukioiden ja korkeakoulujen yhteistyötäkin lisätään, jotta alavalinta hoituisi sujuvammin. Viimeisimmän kouluterveyskyselyn mukaan valtaosa lukiolaisista voi hyvin: lukiolaisista vain joka seitsemäs tuntee opiskeluväsymystä. Toisaalta riittämättömyyden tunne opiskelijana kasvaa. Nyt sitä kokee joka neljäs lukiolainen. Voiko siis käydä niin, että erityislukioissa aiemmin olleet paineet siirtyvät muihinkin lukioihin?

Vanha lukioni sijaitsee Ahertajantiellä. Kaiken jälkeen kadun nimi tuntuu omituiselta, ehkä jopa aavistuksen ajattelemattomalta. Varomattomalta.

Koulutuksessa etenee muutos, jonka seurauksia emme vielä tiedä. Se pilkahtelee näkyviin ympäriinsä. Uuden tutkimuksen mukaan vanhempien koulutustausta vaikuttaa yhä voimakkaammin lasten menestykseen. Mikä on seurausta mistäkin? Jatkuuko suunta, vai onko kyse vain tavalliselta heilahtelusta?

Minä toivoisin aikalisää. Kriittisiä ääniä on ollut järjestelmänkin sisällä. Entisen lukioni entinen rehtori, Harri Rinta-aho, luotsasi opinahjoa lähes kaksikymmentä vuotta. Muutama vuosi sitten häneltä kysyttiin radiohaastattelussa, tarvitaanko lukiorankingeja mihinkään. Vastaus tuntui raikkaalta.

”Enemmän kannattaisi katsoa, että ne koulujen väliset erot eivät olisi kovin suuret. Kaikissa suomalaisissa kouluissa tehdään hienoa ja hyvää työtä.”

Juttu on julkaistu 11.11. ilmestyneessä Improbatur 4/2019 -lehdessä.

Jaa: