Armeija, sivari vai rangaistus?

Ilmiöt ja yhteiskunta, Jutut

18 vuotta täytettyään miehet joutuvat valitsemaan, miten suhtautuvat asevelvollisuuteen. Vankeusrangaistuksen suorittanut totaalikieltäytyjä Risto Miinalainen, varushenkilö Markus Havia ja siviilipalvelushenkilö Adrian Kühnis kertovat omasta valinnastaan.


Anna-Sofia Nieminen
Jussi Särkilahti

Markus Havia

Armeijasta johtajaoppeja hakemaan

Markus Havia saapui hyvissä ajoin Helsingin Santahaminan sotilasalueen portille. Oli heinäkuu 2017, ja pian hän aloittaisi varuspalveluksen.

Pasi-panssariajoneuvo kuljetti 750 uutta alokasta portilta kasarmille, jossa he saivat varusteet ja heidät jaettiin tupiin. Havian 12 henkilön tupaan ei sattunut tuttuja. Kaikki olivat kuitenkin samassa uudessa tilanteessa, mikä loi pohjan hyvälle yhteishengelle.

Ylivoimaisesti suurin osa asevelvollisista menee armeijaan. Viime vuonna yli 24 000 miestä ja yli 700 vapaaehtoista naista aloitti varuspalveluksen. Lähes 4 000 keskeytti palveluksen. Vertailun vuoksi: siviilipalvelukseen hakeutui alle 1 900 miestä.

Havia ei edes miettinyt muita vaihtoehtoja, vaan meni armeijaan massan mukana. Niin menivät kaikki kaveritkin.

“Halusin kokea, millaista tämä loppujen lopuksi on”, 20-vuotias Havia kertoo.

Isoin syy hakeutua armeijaan oli johtajakoulutus. Siitä saisi merkinnän cv:hen, ja sieltä saaduista taidoista voisi olla hyötyä esimerkiksi työelämässä. Haviaa ei haitannut, että johtajakoulutus venyttäisi asepalveluksen 347 päivän mittaiseksi.

Päinvastoin, vuoden palvelus sopi suunnitelmiin hyvin: armeija loppuu kesäkuussa, ja viime kevään ylioppilaalla on Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa odottamassa opiskelupaikka, jossa voi aloittaa syksyllä.

 

Palvelus alkoi kahdeksan viikon peruskoulutuskaudella, jonka aikana opeteltiin muun muassa aseen ja kaluston käsittelyä – sekä tietysti talon tapoja.

Havialle vaikeinta oli sopeutua muodollisuuksiin: oikeaoppiseen puhutteluun, tiukkoihin aikatauluihin ja tarkkoihin pukeutumissääntöihin. Ne kuitenkin oppi parissa viikossa, ja nykyään tavat tulevat automaattisesti.

Peruskoulutuskauden jälkeen selvisi, mihin tehtäviin kukin jatkaa ja kestäisikö palvelus kuusi, yhdeksän vai 12 kuukautta. Havia halusi ja pääsi ensin aliupseerikouluun eli AUKiin ja myöhemmin reserviupseerikouluun eli RUKiin. Jo aliupseerikoulussa opeteltiin paitsi omaa aselajia – Havian tapauksessa tulenjohtoa – myös johtajana toimimista.

“Minua kiinnosti saada vähän enemmän vastuuta ja päästä itsekin pohtimaan ja suunnittelemaan.”

Kaikesta opitusta ei ole suoraa hyötyä varuskunnan porttien ulkopuolella, mutta moni asia on sovellettavissa siviilielämään. Havia kertoo, että on saanut lisää itseluottamusta ja esiintymisvarmuutta, luonut kontakteja ja oppinut delegoimaan sekä tekemään nopeita päätöksiä. Myös fyysinen ja henkinen kestävyys ovat parantuneet.

“Johtajakoulutukseen meneminen ei ole synonyymi sille, että tulee tunteettomaksi sotakoneeksi. Kun on käynyt johtajakoulutuksen, on löytänyt itsestään ihan uusia puolia.”

RUKiin piti lähteä Haminaan. Sinne valitaan tiukan seulan läpi varushenkilöitä ympäri Suomen. Alle 10 prosenttia kaikista varushenkilöistä koulutetaan reserviupseereiksi.

RUK oli Havian mielestä armeijan rankin mutta myös palkitsevin vaihe. Vaikeat olosuhteet monilla metsäleireillä, jatkuva rasitus ja vähäinen uni muodostavat yhdistelmän, jossa toimintakyvyn ylläpitäminen oli välillä vaikeaa myös urheilulliselle Havialle.

“Keli on nollan asteen tuntumassa, sataa räntää poikittain, ja joutuu hyökkäämään loskaisessa suossa”, hän kuvailee olosuhteita.

Jälkikäteen rankkoja kokemuksia on kuitenkin ollut kiva muistella porukalla. Ylipäätään Havia nimeää uudet kaverit ja hyvän yhteishengen armeijan suurimmaksi anniksi.

 

Helmikuun alussa RUK loppui, ja Havia palasi takaisin Santahaminaan. Sen jälkeen hän on kouluttanut tammikuussa saapuneita varushenkilöitä.

Samalla koitti paluu normaaliin rytmiin, jossa viikonloput ja illat ovat yleensä vapaita. Viikonloppuisin Santahaminasta on lyhyt matka kotiin Vantaalle.

Armeijan ja siviilielämän yhdistäminen on tuntunut Haviasta välillä vaikealta, vaikka lähipiiri on suhtautunut armeijan valitsemiseen kannustavasti. Esimerkiksi parisuhteen kanssa on ollut toisinaan vähän tasapainottelua.

“Jos on vaikka monen päivän harjoitus ja koko ajan ohjelmaa, ei aina pysty katsomaan kännykkää ja olemaan läsnä siviilielämässä.”

 

Adrian Kühnis

Siviilipalveluksesta eväitä työelämään

Kun Adrian Kühnis teki lukion lopulla valintaa siviilipalveluksen ja armeijan välillä, hän asui Yhdysvalloissa. Se helpotti päätöksen tekemistä.

“Suomessa olisi ollut varmaan vaikeampi tehdä erilainen päätös kuin kaikki muut”, nyt 21-vuotias Kühnis sanoo. Hän tunsi vain yhden siviilipalveluksen valinneen, muut kaverit menivät armeijaan.

Siviilipalvelukseen hakeutui viime vuonna Suomessa alle 1 900 asevelvollista. Se on reilusti alle kymmenesosa siitä määrästä, joka aloittaa varuspalveluksen.

Tampereen lähellä Vesilahdella kasvanut Kühnis oli muuttanut kesken lukion perheensä mukana Yhdysvaltoihin. Siellä ei ole samanlaista asevelvollisuutta kuin Suomessa. Monet paikalliset kaverit ihmettelivät Suomen järjestelmää. Se sai Kühniksenkin miettimään, onko yleinen asevelvollisuus ihan oikein.

“En oikein koe sitä hyödyllisenä nykypäivän maailmassa.”

Joku valinta piti kuitenkin tehdä, sillä Kühnis halusi palata lukion jälkeen Suomeen opiskelemaan ja hoitaa sitä ennen velvollisuuden pois alta. Totaalikieltäytymistä hän ei edes harkinnut. Armeija pyöri pitkään mukana pohdinnoissa, koska se on niin yleinen valinta. Kuitenkin siviilipalvelus tuntui hyödyllisemmältä, niin hänelle itselleen kuin yhteiskunnalle.

Lopulta päätöksen siviilipalveluksen hyväksi ratkaisi se, että Kühnis huomasi kiinnostavan avoimen palveluspaikan, johon hänellä olisi hyvä mahdollisuus päästä. Tuo paikka oli Helsingin Saksalainen koulu.

“Se pisti silmään, koska olen kaksikielinen.”

Kühniksen molemmat vanhemmat ovat kotoisin Sveitsistä ja puhuvat saksaa. Perhe muutti Suomeen, kun Kühnis oli vuoden ikäinen.

 

Palvelus alkoi viime kesänä. Ensin piti suorittaa neljän viikon koulutusjakso siviilipalveluskeskuksessa Lapinjärvellä Uudellamaalla. Koulutusta oli arkisin suunnilleen työpäivän verran, illat ja viikonloput olivat vapaat. Koulutuskeskuksessa sai tarvittaessa majoittua. Vasta koulutusjakson jälkeen alkoi työpalvelu, jota Kühnis parhaillaan suorittaa Helsingin Saksalaisessa koulussa.

Siviilipalvelus kestää lähtökohtaisesti 347 vuorokautta, siis yhtä pitkään kuin varuspalvelus pisimmillään. Armeijaan verrattuna arki on kuitenkin vapaampaa, esimerkiksi voi asua omassa asunnossa.

“Normaalia arkea tässä elää koko ajan. Työaika on kahdeksan tuntia päivässä, ja muuten on vapaa tekemään, mitä haluaa.”

Kühniksen työpäivät alkavat yleensä kahdeksalta tai yhdeksältä. Aamupäivät hän on vahtimestarin apuna, esimerkiksi kerää luokkien paperinkeräyslaatikoita, vaihtaa vessojen käsipaperirullia ja opastaa koulun vierailijoita oikeisiin paikkoihin. Iltapäivät kuluvat kerhon apulaisohjaajana, lasten kanssa leikkiessä ja ulkoillessa. Se on erityisen mieluisaa liikunnalliselle ja lapsista pitävälle Kühnikselle.

Kerran viikossa on iltavuoro, ja silloin työt alkavat puolilta päivin. Päivärytmi kääntyy toisin päin: ensin ollaan lasten kanssa, sitten siirrytään vahtimestarin avuksi. Kerhoryhmä on suomenkielinen, mutta muuten työkieli on saksa.

Kühnis pitää palveluspaikastaan.

“On ollut todella mukavaa, että on otettu vastaan enemmän työntekijänä kuin vain juoksupoikana. Se oli ehkä pelkona jossain vaiheessa, kun on ‘vain’ sivari.”

Joskus harvoin tekemistä ei tunnu olevan tarpeeksi. Enimmäkseen siviilipalvelusta suorittavilla on kuitenkin selkeä rooli. Heitä on ollut koululla monta vuotta, nytkin yhteensä kolme.

 

Kühnis vapautuu heinäkuussa, ja syksyllä alkavat opinnot Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hän uskoo, että siviilipalveluksesta on hyötyä, vaikka ei vielä tiedäkään tulevaa ammattiaan.

“Kun on vuoden verran työympäristössä, oppii toimimaan aikuisten ihmisten kanssa ja tekemään töitä heidän kanssaan.”

Silti hän on pohtinut kavereiden kanssa, suositaanko armeijan ja erityisesti Reserviupseerikoulun käyneitä työelämässä.

“En tiedä. Jossain voi olla niin, mutta onko se sitten minun työpaikkani.”

Kaveripiiriin Kühniksen valinta ei ole tuonut kitkaa. Armeijan valinneet kaverit ymmärtävät Kühniksen ratkaisun ja toisin päin.

 

Risto Miinalainen

Vakaumus vei vankilaan

Kun Risto Miinalainen muutti 19-vuotiaana pois kotoa, uusi asuinpaikka oli Suomenlinnan avovankila. Hän oli kieltäytynyt suorittamasta varus- tai siviilipalvelusta ja saanut rangaistukseksi 173 päivän tuomion.

“Olen tuttujen kanssa pohtinut, milloin on oikeutettua tehdä tahallisesti rikos. Päädyin siihen, että tämä teko ei vahingoita ketään, paitsi mahdollisesti itseäni”, nyt 20-vuotias Miinalainen sanoo.

Hän oli kyllä miettinyt muitakin vaihtoehtoja. Hän soittaa klarinettia, ja aseeton palvelus varussoittokunnassa tuntui jossain kohtaa hyvältä idealta.

Lopulta Miinalainen kieltäytyi palveluksesta arvomaailmansa takia. Hän vastustaa sotaa, eikä halua olla mukana järjestelmässä, joka kouluttaa sotimaan. Lisäksi järjestelmä on hänestä epäreilu: esimerkiksi siviilipalvelus kestää lähtökohtaisesti puolet kauemmin kuin varuspalvelus. Hän halusi protestoida tätä vastaan.

Oikeudenkäynti pidettiin keväällä 2016 Porvoossa. Kaveriporukka Ressun lukiosta Helsingistä on tukenut Miinalaisen valintaa ja lähti myös oikeudenkäyntiin mukaan. Tuomion jälkeen Miinalainen kavereineen kävi syömässä ja palasi lukiolle loppupäiväksi. Meni vielä lokakuuhun asti, ennen kuin tuomio laitettiin täytäntöön.

Vaihtoehtona vankilalle olisi ollut valvontarangaistus. Siinä kotona asuvaa tuomittua valvotaan nilkkaan kiinnitettävän pannan avulla, ja kotoa saa poistua vain ennakkoon sovitusti.

Vankilan puolesta puhui ainakin kolme asiaa. Ensinnäkin Miinalainen oli kuullut, että valvontarangaistuksen suorittaneet ovat joutuneet vaihtamaan kotia, kun eivät ole enää kestäneet asua samojen seinien sisällä. Toiseksi Miinalainen ajatteli, että valvontarangaistus kävisi raskaaksi vanhemmille ja sisaruksille, joiden kanssa hän asui Vantaalla.

Kolmanneksi hän arveli saavansa asialle enemmän painoarvoa ja huomioita, jos menisi vankilaan.

 

Lokakuussa 2016 Miinalainen pukeutui mustavalkoraidalliseen vangin naamiaisasuun ja käveli Aseistakieltäytyjäliiton järjestämän kulkueen kanssa Helsingin keskustan läpi. Toimittajat haastattelivat vankilaan matkaavaa Miinalaista. Mukana olleessa banderollissa luki: Ajattelen, siis olen vankilassa.

Vaikka vähän jännitti, Miinalainen pysytteli rauhallisena. Hän oli ehtinyt totutella ajatukseen vankilasta jo pari vuotta.

Avovankilassa eletään suljettuun vankilaan verrattuna suhteellisen normaalia elämää. Miinalainen pystyi jatkamaan neljännen lukiovuoden käymistä valvontapannan kanssa.

“Pääsin arkipäivinä pois vankilasta ja näin vähän tuttuja.”

Kaikenlaisia rajoituksia riitti: Nettiä ei ollut, eikä vankilaan saanut tuoda omia tietokoneita tai älypuhelimia. Päiviksi käyttöön sai Nokian peruskännykän. Sallittu kulkureitti lukiolle oli määritelty tarkkaan. Herätys, ruokailut ja nimenhuuto olivat tiettyihin aikoihin. Satunnaisissa huumetesteissä piti virtsata purkkiin vartijan valvoessa, minkä Miinalainen koki nöyryyttäväksi.

Vankilan puolelta ei ollut erityistä ohjelmaa, joten Miinalainen käytti aikaa opiskeluun, lukemiseen ja oman sähköpianon soittamiseen. Joskus hän käveli vankila-alueen kiertävää reittiä, josta näki Helsingin edustalla kulkevat laivat.

“Kerran tutut olivat vanhojen risteilyllä ja vilkuttivat, kun menivät ohi.”

Huoneensa Miinalainen jakoi toisen vangin kanssa. Huumori ja ystävällisyys auttoivat tulemaan juttuun, niin huonetoverin kuin muiden vankien kanssa.

 

Miinalainen vapautui vankilasta maaliskuussa 2017 ja valmistui samana keväänä ylioppilaaksi. Nyt hän opiskelee ensimmäistä vuotta matematiikkaa Helsingin yliopistossa.

Totaalikieltäytymisestä ei jää merkintää rikosrekisteriin, mutta kun googlaa Miinalaisen nimen, löytää artikkeleita vankilaan menosta. Silti hän ei usko, että tuomiosta on tulevaisuudessa haittaa, joskaan ei hyötyäkään.

“Haluan opettajaksi, joten minulle olisi voinut olla hyötyä siviilipalveluksesta jossain koulussa.”

Ihmiset ovat suhtautuneet enimmäkseen positiivisesti Miinalaisen valintaan. Erityisesti kaverit ja äiti ovat tukeneet.

“Mutta en minä näe itseäni sankarina. Toimin vain niin kuin minun mielestäni on oikein.”

Kuvissa oleva vangin asu on naamiaisasu. Vankilassa sai olla normaalit vaatteet päällä.

 

totaalikieltäytyjä

Totaalikieltäytyjien asema voi muuttua

Helsingin hovioikeus hylkäsi helmikuussa ensimmäistä kertaa sellaisen vakaumukseen vedonneen totaalikieltäytyjän syytteen, joka ei ole Jehovan todistaja. Nähtäväksi jää, miten päätös vaikuttaa Suomen asevelvollisuusjärjestelmään.

Puolustusministeriö ehti jo reagoida päätökseen ja tiedotti huhtikuussa, että on asettanut työryhmän arvioimaan Jehovan todistajien asevelvollisuuden suorittamisesta vapauttamista koskevan lainsäädännön muutostarpeet.

Tähän asti Jehovan todistajat on vapautettu vakaumuksen perusteella kokonaan asevelvollisuudesta. Tämän on taannut poikkeuslaki, joka tuli voimaan vuoden 1987 alussa, ennen nykyistä perustuslakia.

Muut eivät ole tällaista vapautusta saaneet, vaan lain mukaan asevelvollista rangaistaan, jos tämä kieltäytyy suorittamasta varus- tai siviilipalvelusta. Tällaista henkilöä kutsutaan totaalikieltäytyjäksi. Käytännössä kieltäytymisestä seuraa maksimissaan 173 päivää vankeus- tai valvontarangaistusta.

Helmikuisessa päätöksessään Helsingin hovioikeus kuitenkin katsoi, että ainoastaan Jehovan todistajien vapauttaminen asevelvollisuudesta on vastoin perustuslain syrjintäkieltoa. Siksi se kumosi alemman oikeusasteen eli käräjäoikeuden totaalikieltäytyjälle antaman 173 päivän tuomion. Hovioikeuden tuomio ei ole lainvoimainen, sillä syyttäjä on valittanut siitä korkeimpaan oikeuteen.

Puolustusministeriön asettaman työryhmän on tarkoitus antaa kesäkuun loppuun mennessä jokin ratkaisuehdotus siihen, miten lainsäädäntö saataisiin yhdenvertaiseksi.

Aseistakieltäytyjäliiton mukaan kaikkien totaalikieltäytyjien tuomitsemisprosessit ovat toistaiseksi keskeytyksissä Helsingin hovioikeuden helmikuisen päätöksen johdosta. Liitto kertoo, että ennen sitä lainvoimaisen tuomion saaneita on kuitenkin parhaillaan suorittamassa rangaistusta. Aiemmin totaalikieltäytyjiä on ollut liiton tietojen mukaan vuosittain 35–55.

 

Erityisasiantuntija Robin Harms yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta näkee kaksi vaihtoehtoa, mitä seuraavaksi voi tapahtua. Ensimmäinen on se, että Jehovan todistajien erivapaus poistetaan. Silloin laki ei enää syrjisi muita Jehovan todistajiin nähden.

Toinen – ja Harmsin mielestä parempi – vaihtoehto olisi se, että asevelvollisuusjärjestelmä otettaisiin laajempaan tarkasteluun.

“Olisi ihmisoikeus- ja perusoikeusystävällinen ratkaisu, että henkilöitä, jotka vakaumuksensa perusteella eivät katso voivansa suorittaa vallitsevan järjestelmän mukaista ase- tai siviilipalvelusta, ei tuomittaisi lainkaan”, Harms toteaa.

Suomen järjestelmää on jo pitkään kritisoitu kansainvälisesti. Esimerkiksi YK:n ihmisoikeuskomitea on todennut, että Jehovan todistajien erivapaus pitäisi ulottaa koskemaan muita aseistakieltäytyjäryhmiä. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty luokittelee totaalikieltäytyjät mielipidevangeiksi.

 

Totaalikieltäytyjät ovat aiemminkin valittaneet hovioikeuteen saamistaan tuomioista, mutta valitukset on hylätty. Miksi hovioikeus siis tarttui asiaan juuri nyt?

Hovioikeuden päätöksessä todettiin, että Jehovan todistajia koskevan poikkeuslain säätämisen jälkeen on tapahtunut olennaisia muutoksia, esimerkiksi Suomi on liittynyt Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Harms on samoilla linjoilla.

“Viime vuosikymmenen aikana kansallisessa oikeuskäytännössä on korostunut perus- ja ihmisoikeuksien asema.”

Harmsin mukaan myös sillä saattoi olla vaikutusta, että yhdenvertaisuusvaltuutettu toimi ensimmäistä kertaa totaalikieltäytyjän oikeusavustajana.

“Pystyimme argumentoimaan uskottavasti ja viittaamaan merkityksellisiin kansainvälisiin oikeustapauksiin. Annoimme hovioikeudelle eväät, jotta he pystyivät tekemään tämän rohkean linjaratkaisun”, yhdenvertaisuusvaltuutettua hovioikeudessa edustanut Harms sanoo.

Julkaistu 7.5. ilmestyneessä Improbatur 2/2018 -lehdessä.

Jaa: