Anoreksiasta tiedetään liian vähän, ja siksi kuvajournalisti ja näyttelijä tarttuivat aiheeseen

Henkilöt, Ilmiöt ja yhteiskunta, Jutut, Kulttuuri

Syömishäiriöiden stereotypiat vaikeuttivat sekä Ella Kiviniemen että Ville Niemen anoreksian hoitoa. Nyt he haluavat lisätä tietoa anoreksiasta kumpikin tavallaan: Kiviniemi kuvajournalismin ja Niemi teatterin keinoin.


Mari Uusivirta

“Ajatellaan, että anoreksia on teinisairaus, joka ratkeaa nimenomaan syömällä, ja sitten kaikki on hyvin.”

Ella Kiviniemi, kuvajournalisti ja valokuvataiteen opiskelija, 25 vuotta.

Ennen vaihto-opiskelijana tekemääni projektia olin kertonut anoreksiastani vain parille opiskelukaverille ja perheelle.

Olin vuoden 2015 Tanskassa vaihdossa kansainvälisillä kuvajournalismin kursseilla Danish School of Media and Journalism -koulussa. Se vuosi oli mun elämän parasta aikaa.

Syksyn kurssilla piti tehdä projekti henkilökohtaisesta aiheesta ja kokeilla jotain uutta kuvaustapaa. Ajatus oli, että jos lähdet liikkeelle jostain itselle tärkeästä aiheesta, tulet paremmaksi kuvaajaksi. Löysin sen projektin avulla ihan uuden visuaalisen kielen. Huomasin, että kaikessa kuvaamassani näkyy mun henkinen tasapaino.

Päätin tehdä projektin anoreksiasta. Toisen lukukauden alussa olin huomannut, kuinka paljon anoreksia parantumisen jälkeenkin rajoitti mun elämää. En pystynyt syömään ja liikkumaan niin kuin muut.

Olin outo.

Tuntui, etten ollut kasvanut aikuiseksi ollenkaan. Olin samanikäinen kuin muut opiskelijat, mutta muiden elämät oli aivan erilaisia kuin mun. He olivat vahvempia ja intohimoisempia. Mäkin halusin olla oikea 24-vuotias.

Projektin toteutustapa tuli tosi kirkkaana mieleeni. Tekisin kaksi pientä kirjaa: siitä, miten sairastuin ja siitä, miten rammalta musta koulussa tuntui. Ensimmäiseen osaan kuvasin paikkoja, toiseen itseäni, ruokiani ja esineitäni, kuten rannetukia, joita tarvitsin sairauteni takia.

Kuva: Ella Kiviniemi
Jutun kuvat ovat osa Ella Kiviniemen Damage is done -näyttelyä.

Aloin kuvata itseäni silloisessa asunnossani. Olin siellä monta päivää yksin kuvaamassa. Koko ajan mulla oli tosi kurja fiilis. Ajattelin, että nää kuvat ei oo yhtään hyviä, että tästä ei tuu yhtään mitään ja että miten masentavaa on joutua tuijottamaan mun rampojen raajojen kuvia.

Aamu- ja iltapaloja olin kuvannut jo ennen projektia. Mua hävetti ne groteskin näköiset puurot, vaikka ne oli ainoita, mitä pystyin syömään, ja vaikka ne tuntui musta piristäviltä. Kämppiksille se oli ollut ihan yleinen vitsi, että nyt on Ellan puuroaika.

Sairastumisesta kertovaa kirjaa varten menin Suomessa niihin paikkoihin, joissa olin sairastanut. Se oli tosi rankkaa, mua kylmäsi ja jännitti. Pläräsin vanhoja päiväkirjojani ja tilasin potilasrekisterit YTHS:ltä. Siinä meni useampi viikko. Oikein uin siinä aiheessa.

 

Sairastuin anoreksiaan 19-vuotiaana, hyvin pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen.

Olin päässyt Turun yliopistoon opiskelemaan klassillisia kieliä ja antiikin kulttuuria ja muuttanut omaan asuntoon innokkaana kokkailijana, joka ripusteli omenoita kattoon kuivumaan ja teki ranskalaista sipulimarmeladia.

Seurustelin siihen aikaan pojan kanssa, joka harrasti intohimoisesti musiikkia. Hän söi vähän ja pyöritteli silmiään ruokaharrastukselleni. Emme koskaan syöneet yhdessä. Aloin pitää itsekin syömistä turhana nautintona. Oli myös elämänmuutoksia, ja vaikean parisuhteen lisäksi mulla oli jäänyt muita hankalia asioita käsittelemättä.

Hakeuduin hoitoon jo samana syksynä, ja siitä alkoi viiden vuoden hoitosuhde YTHS:n kanssa. Oli hyvä, että tiedostin sairauteni, ja oli hyvä, että äiti sai tietää siitä heti. Äiti on kasvanut mun läheisimmäksi ihmiseksi ja ollut mun tärkein tuki.

Vaikka hoito YTHS:llä oli vahvaa, mä olin hirveen masentunut erosta poikaystävän kanssa ja opiskelupaikasta, joka ei tuntunut omalta, ja lisäksi sain potkut töistä. Se apu ei oikein purrut silloin.

Keväällä hain uudestaan ja pääsin Tampereen yliopistoon opiskelemaan kuvajournalismia. Se oli ihan maailman parasta ja syy voida paremmin.

Uusi elämä alkoi hyvin, mutta pikkuhiljaa itsekriittisyys nousi taas pintaan. En päässyt viiden yliopistovuoden aikana anoreksiasta irti. Keväisin tsemppasin, kun halusin olla tarpeeksi hyvässä kunnossa kesätöihin.

Vuonna 2014 mulle alkoi tulla nivelongelmia. Sain esimerkiksi tavallisesta kävelemisestä niin pahan rasitusvamman, että mun piti kävellä pitkään kepeillä. Vatsani ei enää sulattanut ruokia. Joko söin vatsani kipeäksi, kun yritin tsempata ja syödä hoitajien neuvojen mukaan, tai söin vähän ja rajoitetusti. Kukaan ei kertonut muuta ratkaisua kuin syödä ruokaympyrän mukaisesti.

Kuva: Ella Kiviniemi
Jutun kuvat ovat osa Ella Kiviniemen Damage is done -näyttelyä.

Rupesin itse etsimään ruokia, jotka pystyin sulattamaan. Kun syömisestä alkoi tulla vähemmän kipeää, siitä tuli kivempaa. Paraneminen alkoi.

Anoreksia on sairaus, joka voi sattua kenelle vaan, tosi monista eri syistä. Se ei oo päätös, vaan sairaus, ja sillä on seurauksia.

Käsitys anoreksiasta on tosi stereotyyppinen sekä sairastavilla että hoitajilla. Ajatellaan, että anoreksia on teinisairaus, joka ratkeaa nimenomaan syömällä, ja sitten kaikki on hyvin. Anoreksia on hirveen yleinen sairaus. Siksi on vielä kamalampaa, että hoito on valtakunnallisesti huonolla tasolla.

On tyhmää, että vasta damage is done -vaihe herätti tajuamaan sen, että keho on kokonaisuus. Sen, että syömättömyys vaarantaa valokuvaamisen, mikä oli ja on mulle kaikkein tärkeintä.

 

Kun näytin ne kuvat koulussa muille, tajusin, että onnistuin kertomaan jotain henkilökohtaista niin, että se kosketti jotakuta toista. Se oli niin iso kokemus, ettei mitään rajaa. Musta tuntui, että mun outous ei ollut enää niin paha juttu.

Tänä keväänä opettaja soitti ja pyysi mun projektin kuvia mukaan Copenhagen Photo Festival -tapahtumaan koulun juhlanäyttelyyn. Se oli ihan älytöntä. Samalla mun anoreksiasta tuli ystävillekin julkista.

Kuva: Ella Kiviniemi
Jutun kuvat ovat osa Ella Kiviniemen Damage is done -näyttelyä.

On tavallaan vähemmän paineita kertoa anoreksiasta valokuvateoksen tai vaikka haastattelujen kautta kuin jännätä sitä, että tapaat uuden ihmisen ja sun pitää kertoo sille henkilökohtaisesti.

Näyttely oli Tanskassa kesäkuun alussa. Mulle oli tosi tärkeetä olla konkreettisesti paikan päällä ja päästää se työ maailmaan.

Näyttely oli kahdesta rakennuskontista rakennetussa tilassa. Kaikkea oli monta. Se kuvaa sitä, miten anoreksia hakkaa vastaan ja on tosi toisteista. Yhdellä seinällä sojotti joka suuntaan hirvee määrä mun raajoja kahdessa rivissä.

Sain monista suunnista kuulla, että this is so good, joten kai se sitten oli. Koska musta nyt tuntuu, että projektilla saattaa olla merkitystä muillekin kuin mulle itselle, kierrättäisin mielelläni näyttelyä jossain vaiheessa Suomessakin.”

Ella Kiviniemen Damage is done -valokuvanäyttely oli osa Copenhagen Photo Festivalia kesäkuussa. Näyttelyä esitetään myös muualla Tanskassa ja mahdollisesti Suomessa. Kiviniemi jatkaa projektin kuvaamista edelleen; kolmas osa kertoo hänen arkielämästään.

 

“Entä jos olisin ollut tyttö? Olisiko tilanteeseen puututtu aiemmin?”

Ville Niemi, ohjaaja, näyttelijä ja draamakasvatuksen opiskelija, 29 vuotta.

Ne neljä vuotta, jolloin olin vakavasti sairas, ovat todella sumuisia. Lukion viimeinen vuosi ja armeijavuosi ovat edelleen aika blurrissa anoreksian takia.

En koe, että olisin edes elänyt niitä vuosia. Tietyllä tavalla tuntuu, että olin toinen ihminen.

Mutta en oo ajatellut sitä katkerana niin, että ei helvetti nyt nää vuodet on viety multa ja oon jäänyt niin paljon kaikesta paitsi. Menetys on suurempi läheisten kannalta. Kuinka rankkoja ne vuodet oli heille.

Nyt kun oon alkanut tehdä anoreksiasta teatteria, oon päässyt käsiksi asioihin ja ajatuksiin, joita en oo kymmeneen vuoteen tajunnut. Harjoituksissa oon pystynyt eläytymään sairaaseen mieleen ja katsomaan, mihin se johtaa. Oon saanut oivalluksia ja löytänyt unohduksissa olleita asioita, esimerkiksi siitä, miten sairaana ajattelee.

Oon oppinut ymmärtämään omaa syömishäiriötä ja tehnyt tutkimusmatkan persoonallisuuden piirteisiin, jotka mussa oli altistavia tekijöitä sairastumiselle. Oon oppinut näkemään, miten perfektionistinen oon ollut koko elämäni.

 

Lukion toisella luokalla sairastuin. Heitimme kaksoissiskon kanssa leikkimielisen vedon siitä, kumpi syö tänään vähemmän. Ite otin sen vähän enemmän tosissaan. Jo tuota ennen oli kuitenkin kytenyt monia asioita, jotka johtivat sairastumiseen.

Aluksi laihtuminen ja yhä tiukemmissa tavoitteissa pysyminen aiheutti euforiaa, mutta pikkuhiljaa kuplan sisältö muuttui yhä ahdistavammaksi.

Oon miettinyt paljon, miten pienestä on kiinni, että asiat lähtee liikkumaan johonkin tiettyyn suuntaan. Miten huomaamattomasti se tapahtuu, ja mitkä ois oikeat paikat puuttua.

Kuva: Ella Kiviniemi
Jutun kuvat ovat osa Ella Kiviniemen Damage is done -näyttelyä.

Missään vaiheessa kukaan terveysalan ammattilainen ei puuttunut tilanteeseen, vaikka olin lukiossa, sitten armeijassa ja sitten vielä yliopistossa. Kolmantena vuonna lukiossa oli perustarkastus, ja mun paino oli laskenut kuusi kiloa edellisestä tarkastuksesta. Hoitaja sanoi, että tää on ihan normaalia ja ymmärrettävää kasvuvaiheessa, kun liikkuu paljon.

Entä jos olisin ollut tyttö? Olisiko tilanteeseen puututtu aiemmin?

Syömishäiriöt ja anoreksia nähdään erittäin sukupuolittuneena sairautena. Se vaikeuttaa sairauden tunnistamista. Terveydenhuollon ammattilaisetkaan eivät välttämättä osaa ajatella, että poikakin voi sairastaa syömishäiriötä. Se on tosi huono asia, sillä mitä aiemmin syömishäiriöön puututaan, sitä paremmin hoito vaikuttaa.

Vaikka aluksi onnistuin piilottamaan sairauden aktiivisen lentopalloharrastuksen varjolla, läheiset tajusivat, mistä on kyse. Vaikka tilanne tuntuisi toivottomalta, uskon, että ihmisten puuttumisyritykset auttaa. Vaikka ne tuntuisi tehottomilta ja turhilta, ne saattaa olla just ne pienet asiat, jotka pitää sairastuneen kosketuksissa elämään.

Ensimmäisen yliopistovuoden jälkeisenä kesänä lähdin siskon luo Irlantiin kahdeksi kuukaudeksi, ja parantuminen lähti siellä käyntiin. Olin jollain tavalla valmis parantumaan yliopistovuoden ja uuden ympäristön ansiosta. Sisko alkoi opettaa mua ensin syömään aamupalaa ja hedelmiä. Hiljalleen pystyin syömään aterian päivässä.

Kun olin niin sanotusti parantunut, en oikeesti edelleenkään tajunnut, että olin jossain välissä ollut sairas. Meni pari vuotta, että todella ymmärsin sen tilanteen, jossa olin ollut.

 

Aloitin näyttelemisen kaksi vuotta sitten, ja eteeni avautui täysin uusi maailma. Yhdessä produktiossa mentiin syvälle itseen, ja jotenkin sain ihan hirveet kiksit siitä, minkälainen itsetutkiskelun väline teatteri on. Sitä kautta syntyi se ajatus, että voisin käsitellä anoreksiaa teatterin keinoin.

Vaikka näytelmässäni käsittelen anoreksiaa yhden tarinan kautta, haluan tuoda esiin laajemman näkökulman. Tein todella paljon taustatyötä sekä yhteistyötä Syömishäiriöliiton kanssa. Jokainen syömishäiriö ja sen syyt ovat yksilöllisiä, mutta oon halunnut löytää ne yhteneväiset piirteet ja pohtia, miten syömishäiriöön pystyttäisiin puuttumaan.

Siskoni oli pitänyt päiväkirjaa, kun sairastin, ja sain sen käyttööni. Näytelmän rakenne muotoutui aika luontevasti vuoropuheluksi mun ja mun siskon välillä.

Esitys on monodraama, eli oon yksin lavalla, mutta äänimaailman keinoin tuon muita henkilöhahmoja siihen lavalle. Esitys alkaa nykyisestä hetkestä. Siitä siirrytään fiktiiviseen maailmaan, ja kohtausten runko rakentuu painon varaan, 72, 68, 63, 55 ja niin edelleen. Paino kuljettaa koko ajan syvemmälle ja syvemmälle sairauteen. Mua just on kiehtonut tässä produktiossa viedä itseä kohti sitä, mitä en muista.

Kuva: Ella Kiviniemi
Jutun kuvat ovat osa Ella Kiviniemen Damage is done -näyttelyä.

Tietyllä tavalla en koe, että esittäisin itseäni. Koen, että esitän roolihenkilöä, joka tässä tapauksessa sattuu olemaan minä itse. Näin ajattelemalla roolista on helppo irtautua, enkä ole kokenut prosessia raskaaksi.

On tärkeetä, että on vähän etäisyyttä asiaan, kun käsittelee kivuliaita asioita taiteessa. Voidaan olla aika vaarallisilla vesillä, jos ei ole itse sinut sen asian kanssa. Silloin ei tiedä, mitä kaikkia ovia itsestään avaa.

Parhaimmillaan pystyy olemaan subjekti, koska on ite elänyt sen elämän, ja samaan aikaan tosi objektiivinen, että pystyy käsittelemään sitä aihetta taiteellisesta näkökulmasta.

Mun funktio ei ole tehdä tätä terapeuttisesti itselleni, vaan funktio on tehdä esitys, joka herättelee puhumaan syömishäiriöstä ja puuttumaan läheisen sairastamiseen. Toivon näytelmän lisäävän ihmisten tietoisuutta siitä, että pojatkin voivat sairastua anoreksiaan.”

Ville Niemen ANOREXIA-näytelmä sai ensi-iltansa kesäkuun puolivälissä Ilves-teatterissa Helsingissä. Kaikki kolme näytöstä olivat loppuunmyytyjä. ANOREXIA käsittelee syömishäiriötä sairastuneen pojan näkökulmasta. Esityksiä järjestetään lisää jossain vaiheessa.

 

Fakta: Syömishäiriötä ei kannata yrittää parantaa yksin

  • Jos epäilet, että sairastat tai joku läheisesi sairastaa syömishäiriötä, hae apua. Syömishäiriö on vakava sairaus, josta selviämiseen tarvitaan usein ulkopuolista apua.
  • Asiasta kannattaa kertoa vanhemmille tai muille läheisille. Apua saa hakeutumalla koulun terveydenhoitajan tai terveyskeskuksen lääkärin vastaanotolle.
  • Syömishäiriöliiton tukipuhelin päivystää numerossa 02 251 9207 maanantaisin klo 9–15.
  • Anoreksia ei ole ainoa syömishäiriö, vaan erilaisia syömishäiriöiden muotoja on useita. Syömishäiriötä sairastava ei välttämättä itse ymmärrä tai huomaa tarvitsevansa hoitoa.
  • Lisätietoa Syömishäiriöliiton sivustoilta: http://www.nettisyli.fi/ ja http://www.syomishairioliitto.fi/.
  • Lähteet: MLL ja Syömishäiriöliitto

 

Jaa: