Kolumni: Kolme vuotta Ruotsissa opetti enemmän kuin 12 vuotta koulussa

Mielipide
Hanna Tuulonen
Antti Kyrö

Kun muutin Göterborgiin tekemään maisterin opintoja, ajattelin, että ruotsin kielen taidon ansiosta tuttuun naapurimaahan asettuminen olisi helppoa. En olisi voinut olla enempää väärässä.

Lapsena en puhunut sanaakaan ruotsia, mutta ruotsinkielisessä peruskoulussa ja lukiossa kielestä tuli toinen äidinkieleni. Harmillisesti tästä taidosta oli Pohjois-Pohjanmaalla vähän hyötyä, joten kun lähdin Ruotsiin tekemään maisterin tutkintoa, ajattelin, että voin viimein hyödyntää kielitaitoani.

Kolme ensimmäistä kuukautta Ruotsissa puhuin kuitenkin vain englantia. En yksinkertaisesti ymmärtänyt Göteborgin murretta eivätkä paikalliset ymmärtäneet minua. Ystävät joutuivat monesti selittämään minulle, mistä on kyse ja mitä toinen oikeasti tarkoittaa. Tuntui hullunkuriselta puhua omaa äidinkieltään ymmärtämättä tai tulematta ymmärretyksi.

Murremuuria suuremmaksi hankaluudeksi osoittautui kuitenkin erilainen tapa ilmaista asioita. Kun ruotsalainen luennoitsija pyytää, voisinko mahdollisesti palauttaa kurssitehtävän jo tänään tarkoittaa se, että asia pitää hoitaa heti. Ja kun kaupan kassalla vastasin ”Tarvitsetko kuittia?” -kysymykseen ”En”, kuulin olevani ruotsalaisten mielestä töykeä, sillä eihän kukaan Ruotsissa vastaa vain yhdellä sanalla.

Mikään, mitä olin oppinut Suomessa 12 vuoden aikana ruotsinkielisessä koulussa ei ollut valmistanut minua tähän. Vietin Ruotsissa kolme vuotta: yhden maisterin tutkintoa tehden ja kaksi töissä. Tuona aikana opin ruotsin kielestä ja Ruotsista enemmän kuin koskaan aiemmin.

Päivittäin kuulin uusia sanoja ja lähes yhtä usein luulin tekeväni asiat oikein kunnes kävi ilmi, että minulle naurettiin – selkäni takana tai päin kasvoja. Ei se minua haitannut, sillä lopulta opin kaupungin murteen ja osasin suhtautua saamaani palauteeseen hyväntahtoisesti.

Maisterivuoteni sai minut kuitenkin havaitsemaan, kuinka hankalaa uuteen maahan asettuminen on. Saman ovat varmasti huomanneet monet englanninkieliseen maahan vaihtoon lähteneet tai sinne muuttaneet.

Kieli on nimittäin paljon muutakin kuin sanastoa ja kielioppia. Se on osa kultturia, tapa puhua ja ajatella, ja sitä kautta lopulta myös tapa olla. Kielen voi oikeasti oppia vasta menemällä sen keskelle ja asettamalla itsensä naurunalaiseksi.


Kolumnin kirjoittaja Hanna Tuulonen on äidinkielenään ruotsia ja suomea puhuva tohtoriopiskelija, joka on opiskellut elämänsä aikana kymmentä eri kieltä. Kolumni on julkaistu 10.8. ilmestyneessä Improbatur 3/2020 -lehdessä osana Maailmalta-kolumnisarjaa, jossa vierailevat kolumnistit havainnoivat elämää ulkomailla. 

Jaa: