Tiitu Takalo: ”Elän kuplassa, jossa sarjakuvien tekeminen on ammatti”

Sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Tiitu Takalo käsittelee teoksissaan yhteiskuntaa ja siirtää rypälepommi-iskun Libanonista Seinäjoelle. Hänen mielestään valtavirta voisi oppia alakulttuureilta asioiden tekemistä itsenäisesti.


Tuukka Tuomasjukka
Riikka Vaahtera

Hei Tiitu! Voitit kolme vuotta sitten Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon, kaksi vuotta sitten sarjakuva-Finlandian ja tänä vuonna Suomen sarjakuvaseuran jakaman Puupää-hatun. Kuinka sarjakuvaan suhtaudutaan vuonna 2017?

Kukin suhtautuu tavallaan, mutta kyllähän Aku Ankka on Suomen luetuin aikakauslehti. Sarjakuva on jollain tapaa melkein kaikkien suomalaisten elämässä, sanomalehdissäkin, vaikka kaikki eivät lukisikaan niitä. Itse elän kuplassa, jossa ihmiset lukevat sarjakuvia ja jossa niiden tekeminen on ammatti.

Mutta eiväthän Aku Ankka ja sanomalehtien viihdestripit anna kokonaiskuvaa sarjakuvasta?

Eivät toki. Sarjakuva on hirveän moninainen formaatti. Toisinaan törmään kuitenkin siihen, että sitä ei pidetä omana taidemuotonaan, vaan osana kirjallisuutta tai kuvataidetta, vaikka sarjakuva onkin ilmaisumuotona yhtä vanha kuin esimerkiksi elokuva. Kaikki elokuva ei kuitenkaan ole taidetta, eikä sarjakuvankaan tarvitse olla. Se, onko sarjakuvan viihde hyvää vai huonoa, on taas makuasia.

Omissa sarjakuvissasi on paljon dokumentaarisia elementtejä. Miten sarjakuva sopii todellisuudesta kertomiseen ja siihen vaikuttamiseen?

Todella hyvin. Historiaa käsitellessä voi piirtää sellaisia paikkoja tai tapahtumia, joita ei enää ole olemassa. Kaikki voivat etsiä tietoa vaikka jostain tapahtumasta itse, mutta sarjakuva tuo siihen lisää tunnetasolla. Esimerkiksi Art Spiegelmannin Maus-kirjassa kerrotaan holokaustista realistisesti, vaikka juutalaiset ovatkin siinä hiiriä ja saksalaiset kissoja. Jos jokin aihe ei kosketa minua piirtäessä henkilökohtaisesti, pohdin, miten saisin sen tuntumaan läheisemmältä. Voi olla vaikeaa samastua dokumenttiin rypälepommien vaikutuksesta libanonilaisen appelsiininviljelijän elämään, mutta sarjakuvassa voin siirtää saman tilanteen Seinäjoelle.

Kuvituksiasi on julkaistu Venäjän ensimmäisesssä homosarjakuvakokoelmassa, ja aktivismin lisäksi oletkin käsitellyt myös sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Mitä aihetta haluaisit käsitellä seuraavaksi?

En tiedä, koska työstän tällä hetkellä blogissani ilmestyvää Memento Mori -sarjakuvaa, joka kertoo aivoverenvuodostani. En myöskään tiedä, milloin se valmistuu, koska julkaisen sitä lähtökohtaisesti siihen tahtiin, kun saan sivuja valmiiksi. Toki Memento mori tulee laajenemaan myös muihin teemoihin: viimeksi tein siihen masennusta käsittelevän kohdan. Jätin viime keväänä sairauden takia kesken projektin, johon olin lupautunut mukaan. Terveyskeskuslääkäri diagnosoi minulle masennuksen, mutta tiesin, että kyse ei ollut siitä. Minulla oli toki masennusoireita, mutta ne liittyivät ainoastaan yhteen osa-alueeseen eli työntekoon. Työnteon vaikeudet olivat myös ensisijaisesti aivoverenvuodosta johtuvia eli neurologisia, eivät psyykkisiä. Siirryin siis käsittelemään sarjakuvassa myös omaa mielenterveyshistoriaani. Tuo pätkä julkaistaan aluksi mielenterveysaiheita käsittelevässä Rikkinäisen mielen kuvat -sarjakuva-antologiassa ja myöhemmin myös blogissa. Memento morissa aion käsitellä vielä elämän rajallisuutta ja kuoleman läheisyyttä, mihin liittyy sarjakuvan nimikin, ”muista kuolevaisuutesi”.

Minä, Mikko ja Annikki -kirjassasi on kohtaus, jossa myyt omakustannesarjakuviasi punk-klubi Vastavirralla. Mitä valtavirta voisi sinun mielestäsi oppia vaihtoehtokulttuurilta?

Jos haluaa tehdä jotain, sen voi järjestää itse. Toki on hyvä, jos on muutama kaveri vieressä, jotta ei tarvitse tehdä yksin. Olin kerran Helsingissä punk-keikalla, josta kaverini oli innoissaan. Hän halusi nähdä yhtyeen Tampereella, joten hän päätti järjestää asian. Kaverini meni kysymään asiaa yhtyeeltä ja järjesti keikkapaikan Tampereelta. Tällainen asenne on vieras kulttuurissamme, jossa pitäisi aina olla virallinen järjestäjätaho. Kotitalostamme kertovassa Minä, Mikko ja Annikki -kirjassa halusin korostaa, kuinka aivan tavalliset ihmiset lähtivät suojelemaan Annikin puutalokorttelia Tampereella – ja onnistuivat siinä. Tämä talo on esimerkki siitä, millaisia voittoja aktivismilla voi saada.

Valmistuit kuvataiteilijaksi Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2001. Millainen suhtautuminen taidekoulussa oli sarjakuvaan?

Koin, että taidekoulussa sarjakuvaa ei ollut olemassa. Sitä ei arvostettu taiteen muotona: sarjakuvasta ei ollut kurssia, ja opettajat suhtautuivat siihen kriittisesti. Kun kävin katsomassa lopputyönäyttelyn kymmenen vuotta myöhemmin, siellä oli opinnäytetyönä jo kaksi sarjakuvaa. Minäkin tein lopputyönäni sarjakuvan, mutta se oli työstetty metalligrafiikkana.

Menikö se läpi?

Meni, mutta siinä saattoi vaikuttaa se, että metalligrafiikkaa arvostetaan klassisessa taiteessa. Minusta oli kiehtovaa yhdistää se sarjakuvaan, jonka ajateltiin koulussa kuuluvan populaarikulttuuriin.


Julkaistu 7.8. ilmestyneessä Improbatur 3/2017 -lehdessä.

Jaa: