Suru sekoitti lukiovuodet – ”Vain viikko äitini itsemurhan jälkeen olin jo koulussa”

Suomessa on noin 14 000 alaikäistä, jotka ovat menettäneet ainakin toisen vanhempansa. Minä menetin äitini. Suru vie voimia, usein paljon pidempään kuin osaamme kuvitella.


Johannes Roviomaa
Pauliina Holma

Olen vuosien varrella osallistunut lukemattomia kertoja keskusteluun, jonka muoto menee kutakuinkin näin:

”Mun äiti on ammatiltaan se ja se. Entä sun äiti?”

”Äiti oli lastentarhanopettaja. Hän kuoli, kun olin neljätoista.”

”Ai kamala. Anteeksi. Saanko mä kysyä, miten sun äiti kuoli?”

Huokaisen syvään ja pidän tauon. Lausun sanat, joita nyt 26-vuotiaana pelkään edelleen:

”Äiti teki itsemurhan.”

Tästä seuraa useimmiten hiljaisuus, ja käyn rikkonaisia muistoja läpi mielessäni. En halua asettaa keskusteluun osallistuvaa ihmistä kiusalliseen tilanteeseen. En tahdo pakottaa ihmistä löytämään hetkessä oikeita sanoja ja myötäelämisen taitoa. Olen kyllästynyt puhumaan äidistäni ensisijaisesti ihmisenä, joka on kuollut – ja vielä hirvittävällä tavalla.

Yritän usein johdatella keskustelua pois kipeästä, johonkin kepeämpään.

”Siitä nyt on aikaa. Otetaanko vielä toiset?”

En olisi koskaan uskonut, että äitini työuupumus ja masennus johtaisivat kaikista pahimpaan.

 

Äidin kuolema muodosti elämälleni jakolinjan: aika äidin kanssa ja aika ilman äitiä.

Lapsuuteni oli rakkautta ja myötätuntoa täynnä, elämäni onnellisinta aikaa. Silti koulutaipaleeni oli jo ennen äidin kuolemaa raskas. Koulukiusaaminen ja ulkopuolisuuden tunne seurasivat minua ala-asteen käytäviltä yläkoulun pihalle.

Oli minulla myös kavereita. He vain eivät voineet olla puolustamassa minua koko ajan. Vanhemmat oppilaat heittelivät käytävillä, kasvoilleni syljettiin, tavaroitani rikottiin. Välillä tuntui, että ainoastaan opettajat kutsuivat minua oikealla nimelläni.

Tiedän, että olin helppo kohde kiusaajille. Olin pitkä, hoikka, ihoni ei ollut mikään täydellinen, ja hammasraudat täyttivät suuni. Isäni opetti samassa rakennuksessa fysiikkaa, kemiaa ja matematiikkaa – aineita, jotka olivat monelle murrosikäiselle kaikista haastavimpia. Minä olin ennen äidin kuolemaa lahjakas oppilas ja opettajien suosiossa. Koulumenestykseni ärsytti erityisesti vanhempia oppilaita.

Kylän nuorilla oli tapana antaa uutenavuotena kuluvasta vuodesta palautetta perheellemme: postilaatikkomme räjäytettiin ja talomme ikkunaan ammuttiin raketteja. Välillä oli vaikea hahmottaa, oliko kiusanteko tarkoitettu minulle vai opettajaisälleni vai meille molemmille. Osa tähän eriskummalliseen riittiin osallistuneista oli jo täysi-ikäisiä.

Koulukiusaajien kuoro hiljeni ja piiloutui omaan poteroonsa oikeastaan vasta, kun äitini kuoli. Olin tuolloin kahdeksannen luokan lopulla. Muistikuvani peruskoulun viimeiseltä luokalta ovat hyvin hauraat.

Lukiossa sain vihdoin olla rauhassa pahan oloni kanssa.

 

Kuvitus: Pauliina Holma.

 

Äidin kuoleman jälkeen tukiverkkoni seisoivat hataralla pohjalla. Jouduin käsittelemään traumaattisia kokemuksiani miltei yksin. En vieläkään tiedä, millä tavoin surraan oikeaoppisesti.

Perheemme keskinäinen dynamiikka jähmettyi vuosiksi. Emme osanneet juuri puhua kuolemasta. Meillä oli yhteinen ymmärrys siitä, että sanat eivät auttaisi kaaoksen keskellä. Pelkkä isän ja siskon läsnäolokin riitti. Vanhempi siskoni asui Lontoossa, toinen onneksi kotona. Sosiaalityöntekijät vierailivat luonamme kerran tai kaksi, en muista tarkkaan.

Kokemukseni kertovat pienen paikkakunnan henkisten ja maantieteellisten rajojen ahtaudesta, suomalaisen yhteiskunnan voimattomuudesta ja kouluyhteisön passiivisuudesta.

Aika ei ylipäätään ollut helppo suomalaiselle kouluyhteisölle. Äitini kuoli keväällä 2006, ja seuraavina vuosina suomalainen yhteiskunta joutui todistamaan hirvittäviä tapahtumia: Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat 2007 ja 2008. Kaksikymmentä ihmistä kuoli silmittömään väkivaltaan, mukaan lukien tekijät. Minuutin mittaiset hiljaisuudet hoidettiin keskusradiosta käsin. Muutaman oppitunnin ohjelmaa vaihdettiin. Minusta näytti siltä, että kaikkialla oli vain kuolemantanssia, jota yhteiskunta seurasi passiivisena sivusta. Se ei osannut käsitellä kokemaansa.

Vain viikko äitini itsemurhan jälkeen olin jo koulussa. Omaa luokkaani lukuun ottamatta muille oppilaille ei kerrottu, mitä oli tapahtunut. Kukaan ei tiennyt, miten äitini oli kuollut.

”Kato, Johannes! Missäs sä oot ollut?”

”Mun äiti kuoli.”

”Oho, mitä vittua? Ihan paskaa…”

Ne oppilaat, joilla oli ennen äidin kuolemaa valtavasti sanottavaa minulle, jähmettyivät paikoilleen. Äidinkielenopettajani pysäytti minut käytävällä, pahoitteli menetystäni ja kysyi, onnistuisiko minulta esseen palautus vielä samalla viikolla.

Yleisyydestään huolimatta itsemurhasta puhuminen on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen tabu. Vuonna 2015 Suomessa tehtiin 731 itsemurhaa. Vertailun vuoksi: samana vuonna tieliikenteessä kuoli 270 henkilöä. Itsemurhien määrä oli suurimmillaan vuonna 1990, jolloin yli 1 500 suomalaista surmasi itsensä.

Maailmanlaajuinen luku on käsittämättömän suuri. Maailman terveysjärjestö WHO:n arvion mukaan noin miljoona ihmistä tekee vuosittain itsemurhan.

Itsemurha herättää loputtoman kysymysten ja pelon tulvan. Surun käsittely on vaikeaa silloin, kun kuolemaan liittyy ristiriitoja, ratkaisemattomia kysymyksiä ja häpeää. Itsemurhaa on vaikea hyväksyä, siksi surun ja muiden tunteiden käsittely vie vuosien ajaksi voimat.

 

Maailma on pullollaan lasten ja nuorten surua koskevia uskomuksia. Yksi yleinen harhaluulo aikuisten keskuudessa on se, etteivät lapset sure. Toinen harhaluulo on, että kiire auttaa selviytymisprosessissa, koska kiire vie ajatukset muualle. Aikuiset eivät uskalla astua surun reviirille, sillä se koetaan hyvin henkilökohtaiseksi.

Opettajia, kasvatustieteen ammattilaisia, ei kouluteta tarpeeksi kohtaamaan traumatisoituneita nuoria. Sama koskee liikunnanohjaajia, valmentajia, kerhonvetäjiä ja muita aikuisia, jotka työskentelevät eri elämäntilanteissa olevien nuorten kanssa päivittäin.

En minäkään koulussa tai harrastuksissa itkenyt tai sanonut ääneen, mitä todella sisimmässäni tunsin.

Huomattava joukko nuorista tarvitsee tukea päästäkseen kiinni yhteiskuntaan. Lähes 29 prosenttia nykypäivän kolmekymppisistä on saanut 25 vuoden ikään mennessä psykiatrista erikoissairaanhoitoa tai lääkitystä mielenterveysongelmiin.

Minut olisi pitänyt ohjata terapiaan välittömästi äitini kuoleman jälkeen, ei vasta vuosien päästä. Olisin tarvinnut enemmän aikuisten ja ammattilaisten tukea trauman käsittelyyn ja opintoihin. On helpompaa pitää huolta jokseenkin ehjistä nuorista kuin korjata täysin rikkinäisiä aikuisia.

Varsinkaan kouluyhteisö ei osannut auttaa minua tarpeeksi, ei yläasteella eikä lukiossa. En ollut laiska, tyhmä tai saamaton. Minulla ei yksinkertaisesti ollut voimia suorittaa kotitehtäviä ja kokeita samassa tahdissa muiden oppilaiden kanssa. Jouduin silti korvaamaan poissaoloja istumalla ylimääräisiä tunteja opettajien seurana luokassa.

Opettajien suhtautuminen suruuni vaihteli. Osa opettajista keskusteli kanssani säännöllisin väliajoin, osoitti empatiakykyään ja jaksoi ymmärtää, kuinka hankalaa minun oli olla päivästä toiseen oppitunneilla. Parhaimmat opettajat kävivät hakemassa minut lukion oppitunneille taukotilan sohvalta, jossa nukuin, sillä minulla oli suuria vaikeuksia saada unta öisin. Näin hirvittäviä painajaisia ja pelkäsin nukahtamista.

Oireiluni johti uupumukseen ja paikoitellen häiriökäyttäytymiseen. Lintsasin paljon ja otin tämän tästä sanallisesti yhteen henkilökunnan ja oppilaiden kanssa. Arvosanani laskivat roimasti. Alkoholista tuli nopeasti ohituskaista pelon ja surun käsittelyyn. Edesvastuuton päihteidenkäyttö johdatti putkaan, terveyskeskukseen, perheriitoihin.

Tuntui, että kaikki muut lukiolaiset tiesivät, mitä elämältään halusivat. Minä olin varma, että lopettaisin lukion, syöksyisin päihdekierteeseen ja menehtyisin nuorena epämääräisissä olosuhteissa. En osannut haaveilla mielekkäästä työstä, opiskelupaikasta, seurustelukumppanista. Ajatus siitä, että saisin elämäni raiteilleen, oli täysin absurdi.

 

Vähitellen aloin löytää elämälleni suunnan. Sain uusia kavereita ja löysin tyttöystävän.

Se oli vaikea ja pitkä tie. Tarvitsin pakopaikan tunteilta, joiden käsittelyyn auttoi vain aika. Löysin useita erilaisia paikkoja. Kirjat, elokuvat ja pelit tarjosivat näyttämön, joka kuului vain minulle.

Internetissä minulle avautui mahdollisuuksien avaruus. Löysin ystäviä ympäri maailmaa. Kirjoitin traumaattisista kokemuksista anonyymisti ja sain myötätuntoa täysin tuntemattomilta. Osaan heistä ystävyys on säilynyt edelleen.

Roolipelien avulla pääsin aidosti omia ajatuksiani karkuun hetkeksi. Koin olevani osa suurempaa yhteisöä. Projisoin pelkojani virtuaalimaailmassa, jossa kaikki oli mahdollista.

Taide ja kirjallisuus ovat opettaneet minut hyväksymään kuoleman ja katoavaisuuden, ainakin osittain. Ne ovat olleet peili omaan sielunmaisemaan, mutta ikkuna maailmaan. Kun muut tankkasivat Aleksis Kiven Seitsemää Veljestä ja Molièren Saituria, minä luin luokan perällä salaa Émile Durkheimin Itsemurha-teosta.

Unettomia öitä vietin usein Monty Pythonin sketsejä katsellen. Absurdi, älykäs ja musta komedia sytytti sisälläni kauan kadoksissa olleen humoristin. Kiinnostuin yhteiskunnallisista asioista, politiikasta, filosofiasta ja tähtitieteestä.

Opinto-ohjaajien, opettajien, ystävien, perheen ja psykoterapeutin tuella onnistuin lopulta kuin ihmeen kaupalla kirjoittamaan ylioppilaaksi. Suoritin siviilipalveluksen sairaalassa, kohtasin elämän kauneudet ja kauheudet. Ymmärsin kuoleman universaalisuuden. Lopulta yliopiston ovetkin aukenivat ja pääsin opiskelemaan viestintää Tampereen yliopistoon.

Suurin saavutukseni on silti kyynisestä elämänasenteesta luopuminen. Omien kokemuksien sijasta suuntasin katseeni maailman ilmiöihin: globaaliin eriarvoisuuteen, ympäristöön, ilmastonmuutokseen, politiikkaan ja sotiin.

Olen löytänyt työn, josta haaveilin pikkulapsesta saakka. Toimittajana voin tutkia yhteiskuntaa ja pyrkiä vaikuttamaan siihen.

 

Kuvitus: Pauliina Holma.

 

En tiedä, olisiko kaikki elämässäni paremmin, jos äitini olisi yhä täällä. Ajatus tuntuu myös hyvin itsepäiseltä ja väärältä. Ikään kuin ainoastaan minun tunteeni merkitsevät.

Äiti kuitenkin kuoli, kun olin vielä teini-ikäinen. Kun menetin äidin, menetin samalla näköyhteyden ihmiseen, joka olisi saattanut johdattaa minut onnellisempaan elämään. On vaikeaa tunnustaa tämä näin monta vuotta myöhemmin, mutta en ole koskaan tavannut ketään, jonka rakkaus olisi ollut niin puhdasta ja aitoa kuin äitini rakkaus oli.

Nyt yksitoista vuotta myöhemmin olen hyväksynyt, että en koskaan tule toipumaan täysin äitini kuolemasta.

Olen harjoitellut hyväksymään kärsimyksen, kuoleman, rakkauden, menetyksen, vihan. Hyvin usein sekä hyvät että huonot asiat tapahtuvat elämässä samanaikaisesti. En ymmärtänyt sitä vuosiin. Näin vain pahaa, kaikkialla pahaa ja vaikeaa.

Olen käsitellyt suruani hyvin monella tavalla: suljettujen ovien takana, kirjoittamalla, puhumalla, pelaamalla, näyttelemällä, alkoholilla, huumorin keinoin. Mikään näistä työkaluista ei ole ohituskaista eheytymiseen. Surun arkeologiaa ei määrittele järjestelmällisyys.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että myös minulla on oikeus tavoitella hyvää elämää. Olen varma, että myös äiti haluaisi sitä. Olen oppinut muovaamaan kivuliasta surua terveeksi ikäväksi ja haikeudeksi. Ne seuraavat minua loppuelämäni ajan ja ovat tehneet minusta sellaisen ihmisen, joka nyt olen.


Julkaistu 17.11. ilmestyneessä Improbatur 4/2017 -lehdessä.

Jaa: