Paleface kasvoi lukiossa nykyisiin fyysisiin ja yhteiskunnallisiin mittoihinsa

Karri ”Paleface” Miettinen oli ennen lukiota vähän kiusattu, mutta kasvoi lukiossa sekä fyysisesti että henkisesti niin paljon, että kiusaaminen jäi.


Jose Riikonen
Nick Tulinen

Lukion kolmosluokkalaiset olivat lähdössä pian, joten Karri ”Paleface” Miettisen luokasta oli tulossa Hämeenlinnan yhteiskoulun lukion vanhin. Sitä piti juhlia.

Miettinen kavereineen hyökkäsi opettajainhuoneeseen ja tunkeutui keskusradiolle. He lukitsivat oven ja aloittivat koko päivän kestäneen lähetyksen. Siihen kuului musiikkia, huumoria ja – kaverit olivat Star Trek -faneja – esimerkiksi klingonin kielellä luetut uutiset.

”Opettajat tietysti paukuttivat ovea, kunnes tajusivat, että me ei tulla avaamaan sitä”, Miettinen sanoo ja nauraa.

Tempauksen suunnittelussa tapahtui virhearvio: kaikista luokista keskusradiota ei saanut hiljennettyä, ja joissain tällaisissa luokissa oli meneillään preliminäärikirjoitukset.

”Me siis vahingossa terrorisoitiin niitä kirjoituksia. Saatiin aivan jär-jet-tö-mät huudot sen jälkeen.”

Tämä tiivistää hyvin Miettisen lukioaikoja. Hän oli vähän kapinallinen ja harrasti kaikenlaisia jekkuja, mutta lähinnä sellaisia, joissa oli edes etäinen sanoma tai merkitys.

Sellainen hän on nytkin, ja sellaiseksi hän kasvoi juuri lukioaikoihin.

 

”Koulu oli minulle aika helppoa, koska pystyn muistamaan ja prosessoimaan asioita aika hyvin”, Miettinen kertoo.

Hän kävi ala-asteen, yläasteen ja lukion Hämeenlinnassa. Miettinen asui melkein lukiota vastapäätä, joten oli helppo valinta mennä sinne.

Ennen lukiota hän oli vähän kiusattu, mutta lukiossa hän kasvoi sekä fyysisesti että henkisesti niin paljon, että kiusaaminen jäi.

Miettisellä oli kavereita halki ”puoluerajojen”. Hän viihtyi lätkäjätkien ja mopotyyppien kanssa, mutta eniten kotonaan hän oli ”taideintellektuellisamettihousutaidehörhö-possessa”. Ja siinä porukassa oli eräs jaos, joka oli tuolloin 90-luvun puolivälissä kuin salaseura: hiphopparit.

 

Miettinen oli päässyt isoveljensä kaverin levy- ja kasettikokoelman avulla räppiin kiinni. Hän jäi koukkuun. Hänellä oli itselläänkin bändi nimeltään Hoax, joka pääsi Turun Kåren-ravintolaa myöten keikkailemaan moniin paikkoihin.

Tärkeä kaveri Miettisen ja monen muun hämeenlinnalaisen muusikonalun elämässä oli mies nimeltään Klaus Kingelin.

”Siis sen jäbän nimi oli Kingelin! Se oli hyvin tarkka, että sukunimeä ei lausuttu Kingelin vaan Chingelin, hahahaa! Mutta se oli hyvä jäbä, sellainen semi-hämy, mutta hyvä tyyppi.”

Kingelin oli metallityön opettaja. Metallityöt tehtiin koulusta erillisessä rakennuksessa, jonka alakerta oli tyhjillään. Miettinen kavereineen kysyi Kingeliniltä, voisiko tämä vuokrata tyhjillään olevat tilat bändikämpäksi.

”Taisi olla vielä niin, että se ei perinyt edes vuokraa. Se selkeästi tajusi, että tässä on jätkillä hyvä juttu.”

Miettisen mukaan bändikämppää käytti heidän lisäkseen esimerkiksi Matti Johannes Koivun bändi. Siellä pidettiin bileitä, hengailtiin ja tietenkin soitettiin ja nauhoitettiin.

 

Vaikka Miettinen oli pidetty kaveri, hopparilla ei aina ollut helppoa. Lökäpöksyt eivät olleet normaali näky silloisessa Hämeenlinnassa, ja etenkin skinhead-porukat ja rasvatukkaiset teddyrokkarit kävivät tekstiileille.

”Joskus meno oli rajuakin. Kaveri sai kerran vappuna puukosta, ja minua lyötiin tuossa oven edessä tikalla selkään”, Miettinen kertoo ja osoittaa koulun pihalle.

Suomalainen hiphop-kulttuuri oli vasta syntymässä. Miettisen ikäpolvi oli sitä, joka nousi suuren aallon myötä 2000-luvun alussa parrasvaloihin, mikä taas on johtanut siihen, että räppi on Suomessa valtavirtamusiikkia. Räppi on osa hiphop-kulttuuria, johon liitetään usein myös muun muassa graffitien maalaaminen ja breakdance.

Miettisellä ja monella muulla hiphop lähti nimenomaan lukioajoista ja nuoren tyypin identiteetin kehityksestä.

 

Lukioiässä nuori usein kasvaa jossain määrin aikuiseksi.

Miettistä muovasivat silloin esimerkiksi vaihto-oppilasvuosi Yhdysvaltain Iowassa, jossa hän tutustui paikallisiin räppäreihin ja tajusi maan kahtia jaetun yhteiskunnan. Häntä muovasivat sen aikaisen hämeenlinnalaisporukan antirasistinen ajatusmaailma, junavaunuihin maalatut graffitit, Public Enemyn Fear of the Black Planet -albumi ja koko se jengi, joka vietti aikaa Kingelinin vuokraamalla bändikämpällä.

Elo oli viatonta, ja kaikki oli mustavalkoista.

”17-vuotiaana on niin varma kaikesta, mutta meno näyttää silti ulospäin sellaiselta räpiköinniltä, koska aika lapsihan sitä vielä silloin on.”

Ei välttämättä auta, vaikka vanhemmat tai isovanhemmat sanoisivat, että älä tee noin. Virheitä ja kaiken maailman hölmöilyjä tulee tehtyä – kuten vallattua se opettajainhuone.

”Ja olen kuullut, että tuonne yhteen seinään on maalattu valtavia graffiteja, mutta niistä minä en sitten tiedä mitään. Hahahaa!”

Kuva: Nick Tulinen

Juttusarjassa tutut kasvot palaavat vanhaan opinahjoonsa.


Julkaistu 7.8. ilmestyneessä Improbatur 3/2017 -lehdessä.

Jaa: