Nyt puhuvat saamelaiset – ”Vasta aikuisiällä havahduin siihen, että olen kahden kulttuurin välissä”

Sammeli, Petra ja Sunna ovat kasvaneet aikuisiksi saamelaisen ja suomalaisen kulttuurin välissä. Heidän arkeensa kuuluu stressiä omasta riittämättömyydestä, ylpeyttä omasta kulttuurista ja pelkoa kulttuurin puolesta.


Mari Uusivirta
Aleksi Tuomola

Kerrataanpa alkuun perusasiat:

Saamelaiset ovat neljän valtion alueella asuva kansa.

Suomessa heitä on noin kymmenentuhatta.

Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea.

Tiesitkö muuten, että saamelaisten kansallispäivää vietetään 6. helmikuuta?

Ja nyt annamme puheenvuoron nuorille saamelaisille.

 

Kuva: Aleksi Tuomola.

Sammeli Salonen, 23: ”Olen asunut Inarissa koko ikäni”

Isäni äitiä kiellettiin lapsena puhumasta saamea koulussa, mutta myös kotona, koska vanhemmat pelkäsivät leimautumista. En tiedä miksi, mutta isäni ei ole juurikaan käyttänyt saamea. Äitini on suomalainen, ja minun äidinkieleni on suomi. Inarinsaamea puhun aika vähän.

Kävin päiväkodin inarinsaamenkielisessä kielipesässä, mutta olin suomenkielisessä koulussa. Saamea olisi pitänyt jäädä opiskelemaan koulun jälkeen kolmeksi tunniksi kaksi kertaa viikossa. En jäänyt.

Kieli taitaa olla yksi tärkeimmistä asioista kulttuurissa. Jos ei ikinä opi kieltä, se jotenkin syö sitä kulttuuria, ja on ihan sama, kuinka tärkeäksi yhteisö näkee ihmisen perinteessä. Kunhan tässä aikuistun ja rauhoitun, haluan todellakin opetella kielen.

Minua ei stressaa ollenkaan, jos joku etelässä käydessäni kysyy, että mistä olet ja oletko saamelainen. Siitä tulee vain hyvä fiilis. Kovin stressi tulee niiltä muilta saamelaisilta, jotka mittaavat saamelaisuutta sen mukaan, kuinka paljon joku on tehnyt saamelaisuuden eteen.

Aika moni nuori lähtee Inarista jossain vaiheessa. Minä olen asunut täällä koko ikäni. Olen töissä perheeni yrityksessä, jossa tein ensimmäiset työharjoittelut ja kesätyötkin. Myymme ohjelmapalveluja turisteille, ja itse tykkään eniten eräoppaan hommista. Meillä on kiinteistö Inarin kylällä ja matkamuistomyymälä ja kahvila Karhunpesäkiven lähellä. Karhunpesäkivi on luonnonnähtävyys, ontto siirtolohkare.

Karhunpesäkiven myymälä ja kahvila ovat olleet meidän perheellämme kymmenisen vuotta, ja vanhempani olivat täällä töissä jo edellisen omistajan aikana. Lapsena jännintä oli täällä silloin ollut pomppulinna, mutta aikuisena olen alkanut hoksata, että luonnolla on vähän enemmän annettavaa. Tässä Karhunpesäkiven ympärillä on Fennoskandian vanhimpiin kuuluva metsä, ja täältä lähettyviltä saa talvella pienriistaa. Pilkkimään pääsen omasta pihasta.

Olen asunut vuoden ajan kahvilan yhteydessä asunnossa, joka on tehty entisestä taukotuvasta. On erittäin vaikea kuvitella elämää ilman metsää, eläimiä ja kaloja tai metsän-­ ja maankäyttöoikeuksia tai kalastamista. Minulle on tosi tärkeä ajatus, että pääsen joskus kuvailemaan omille lapsille ja lapsenlapsille tätä elämänmenoa ja vertailemaan, mitä ennen on ollut ja mitä on nykypäivänä.

Haluan jatkaa perinteitämme. Yritän kysellä mummulta ja ukilta asioista ja kuuntelen vanhoja ja nuoria inarinsaamelaisia oppiakseni, sillä eri perheillä on ollut erilaisia tapoja. Täällä päin on asuttu kaukana muista ihmisistä, ja kehitys on ollut hidasta. Silti on kuljettu samaan suuntaan kuin muualla maailmassa ja saavutettu samoja asioita.

On hyvä, että saamelaiskulttuuria uudistetaan ja esimerkiksi uudet ihmiset tekevät saamenpukuja. Internetin avulla saa aiempaa enemmän yleisöä saamelaisten asioille.

Mutta ennen ihmiset eivät olleet niin jakautuneita kuin nykyään. Internet on muuttanut meininkiä erittäin paljon, nyt monista asioista loukkaannutaan pahasti. Asioista pitäisi puhua kasvotusten, kuten ennen tehtiin.

Minä en ota ollenkaan paineita nettikirjoittelusta, luen toki ja pohdin, mutta naureskellen. Kutsun sitä energian varastamiseksi, kun joku luo omaa vihaa ja haluaa purkaa sitä saamelaiseen, jota ei ole koskaan tavannut.

Varmasti tulen vaikuttamaan yhteisön asioihin, kun olen vanhempi. Olen ollut yhden kauden saamelaisten itsehallintoelimen Saamelaiskäräjien nuorisoneuvostossa, ja olihan se kiinnostavaa.

Töiden takia olen selittänyt saamelaisuudesta enemmän ulkomaalaisille kuin suomalaisille. Kaikki ovat tosi kiinnostuneita ja kuuntelevat, kun selitän heille mytologiastamme metsän keskellä tulen äärellä. Se on mukavaa. Onhan täällä niitäkin, jotka pukevat saamenpuvun päälle ja vetävät turisteja poroilla ahkiossa eli jalaksettomassa pororeessä. Itse en viitsisi käyttää saamenpukua tässä tarkoituksessa, pitää vanhoja ihmisiä sen verran kuunnella.

Olen erittäin kiinnostunut metsänhoidosta ja haluaisin opiskella luonnon monimuotoisuutta. Mutta vielä en ole valmis menemään paikkaan, jossa on yhtä paljon taloja ja ihmisiä kuin täällä on puita.”

 

Kuva: Aleksi Tuomola.

Petra Laiti, 22: ”Olen ollut jokaisen luokkani ainoa saamelainen”

En voi suunnitella elämääni kovin pitkälle, sillä en ikinä tiedä, milloin pitää reagoida nopeasti johonkin saamelaisten oikeuksiin liittyvään asiaan. Esimerkiksi viime kesästä käytin suurimman osan Utsjoella Tenojoen uutta kalastussopimusta vastustavan Ellos Deatnu -­ryhmän aktivistina. Protestoimme, koska sopimus rajoittaa merkittävästi saamelaisten perinteistä lohenpyyntiä Tenojoella, eikä saamelaisia kuultu sopimusta tehdessä. Asuin osan aikaa saaressa keskellä Tenojokea. Se oli paras kesä koskaan.

Minulla ei käytännössä ole vapaa­-aikaa. Opiskelen neljättä vuotta Helsingissä Svenska Handelshögskolanissa kauppatieteitä. Viime vuoden olin kouluni ylioppilaskunnan hallituksessa ja vuoden alussa aloitin Suomen ylioppilaskuntien hallituksessa. Olen myös Suomen Saamelaisnuoret ­-yhdistyksen puheenjohtaja ja kaupunkisaamelaisten yhdistyksen järjestöaktiivi. Lisäksi twiittaan ja bloggaan saamelaisasioista.

Tämä on tie, jonka olen tarkoituksella valinnut, mutta en yhtään ihmettele, että kokemukseni mukaan moni alkuperäiskansa­-aktivisti polttaa itsensä loppuun.

Sukuni on kotoisin Inarijoelta. Lapsuudenkotini on Inarissa, jossa olen käynyt päiväkotia. Ison osan elämästäni olen asunut Etelä­-Suomessa ja Ruotsissa. Äidinkieliäni ovat suomi ja pohjoissaame, ja osaan myös ruotsia yhtä sujuvasti. Lukion jälkeen muutin Tampereelta Helsinkiin opiskelemaan.

Perheeni on muuttanut paljon, mutta saamelaisuus on ollut aina pysyvä asia. Minun ei ole sen erityisemmin tarvinnut tehdä identiteettityötä, esimerkiksi kysyä itseltäni, tunnenko yhteyttä saamelaiskulttuuriin.

Saamenmaan ulkopuolella asuneena minulla ei kuitenkaan aiemmin ollut paljoa omanikäisiä kavereita yhteisössä. Äitini on suomalainen, joten pääasiallisesti olen käyttänyt saamea isäni kanssa. Halusin vahvistaa kielitaitoa ja kulttuurin tuntemusta, joten liityin Suomen Saamelaisnuoriin pari vuotta sitten.

Luulen, että moni maahanmuuttaja voisi ymmärtää syyn sille, miksi puhun niin mielelläni saamelaisuudesta. Kun on tottunut elämään tietyn kulttuurin ympärillä, tuntuu oudolta, että se ei ole itsestään selvää kaikille muille. Meni useampi vuosi ennen kuin tajusin, miten vähän ihmiset oikeasti tietävät saamelaisuudesta.

Olen saanut elämässäni jonkun verran kokea vihapuhetta ja kiusaamista. On tietenkin mahdotonta sanoa, mistä syystä minua milloinkin koulukiusattiin. Jokaikisessä luokassani olen kuitenkin ollut ainoa saamelainen, ja koulukiusattu ja saamelainen ovat molemmat minussa olevia asioita.

Nyt olen nuori nainen, jolla on mielipiteitä internetissä, joten onhan siinä materiaalia vihapuhujille. Mitä aikuisemmaksi tulen, sitä rumemmaksi heittelyt käyvät. Minulle on sanottu, että olen likainen ja saastainen, kerran olen nähnyt viitattavan itseeni jopa alemman rodun edustajana. Se on aika rujoa läppää.

Saamelaisten oikeuksien puolustamisessa työ ei lopu koskaan. Esimerkiksi opintoni tai opiskelijoiden edun ajaminen järjestöissä eivät missään nimessä ole turhia, ja haluan tehdä niitä. Silti ajattelen koko ajan, että nytkin kun teen asiaa x, voisin saamelaisuuden puolesta tehdä asiaa y.

Alkuperäiskansoihin kuuluville ihmisille on tyypillistä, ettei koskaan ajatella pelkästään nykyhetkeä. Ajatellaan, että koska näin esimerkiksi käsityöt on aina tehty tai elinkeinoja aina harjoitettu, minun tehtäväni on varmistaa, että näin voidaan tehdä tulevaisuudessakin.

Haluan opetella tekemään perinteisiä käsitöitä ja muuttaa takaisin pohjoiseen. Toivottavasti se on jonain päivänä mahdollista. Nyt jokainen ylimääräinen minuutti ja euro menee siihen, että matkustan pohjoiseen.

Helsingissä suorin ja helpoin keino pitää yllä yhteyttä kulttuuriin on ujuttaa joka päivään jotain saamenkielistä: uutisia, twiittejä, tekstailua. Sain loppuvuodesta saamenkieliset aakkoset kännykkääni, ja se on parasta ikinä!”

 

Kuva: Aleksi Tuomola.

Sunna Nousuniemi, 24: ”Uudessa-Seelannissa juttelin itselleni saameksi suihkussa”

Vietin Uudessa-Seelannissa välivuotta, kun tajusin, että identifioin itseni enemmän saamelaiseksi kuin suomalaiseksi. Kaipasin saamen kieltä ja kulttuuria niin paljon, että se sai minut huomaamaan niiden suuren merkityksen.

Juttelin itselleni saameksi suihkussa, koska pelkäsin unohtavani kielen. Minulla oli ikävä oman saamenpuvun pitämistä, perinteisiä ruokia ja perheen yhteistä aikaa pääsiäisenä. Poissaoleminen sai näkemään kotikyläni Inarin uusin silmin.

Olin tehnyt päätöksen lähteä Uuteen­-Seelantiin ensimmäisenä opiskelutalvenani. Olin silloin käymässä alkuperäiskansojen Skábmagovat­-elokuvafestivaaleilla Inarissa. Festareilla näin elokuvia maorien, Uuden­-Seelannin alkuperäiskansan, kulttuurista ja se sai minut kiinnostumaan maasta. Olin tuolloin tosi väsynyt, enkä ollut yhtään varma, mihin ammattiin olisin opinnoillani suuntautunut. Opiskelin Oulun yliopistossa pohjoissaamen kieltä pääaineena ja lisäksi avoimessa yliopistossa markkinointia.

Kun tulin välivuoden jälkeen takaisin Suomeen, olin kasvanut tosi paljon ja ajattelin, että pystyn tekemään mitä vain. Aika moni varoitteli, että opinnot voivat välivuoden takia jäädä kesken. Ja tässähän olen yhä neljän vuoden jälkeen. Mutta minulla ei ole kiire, ja olen työllistynyt hyvin. Olen päätynyt Inariin toiminnanjohtajaksi samoille festareille, jotka saivat minut lähtemään maailmalle.

Matkustan työn takia paljon. Olen ollut ainakin Alaskassa, Komin tasavallassa ja Norjassa näyttämässä saamelaiselokuvia. On hienoa nähdä, miten saamelaiskulttuuri menestyy maailmalla ja on omaleimainen. Välillä tuntuu, että Suomessa kulttuurimme hukkuu.

Festivaaleilla toisten alkuperäiskulttuurien ihmiset tulevat kiittämään elokuvista. Usein elokuvat käsittelevät vaikeitakin asioita, ja alkuperäiskansojen historiassa ja kulttuureissa on paljon yhtäläisyyksiä.

Taiteessa voi tehdä lähes mitä tahansa, ja siksi taide on hyvä tapa vahvistaa ja uudistaa saamelaiskulttuuria. Sen avulla voi opettaa kulttuuria sekä meille että valtaväestölle. Teenkin nyt kavereiden kanssa dokumenttia saamelaiskulttuurin aiheista, joita ei ole ennen käsitelty dokumenttielokuvissa.

Isäni on saamelainen ja äitini suomalainen. Vasta aikuisiällä havahduin siihen, että olen kahden kulttuurin välissä. Kummastakin kulttuurista olen ylpeä, mutta minulla kesti kauan tajuta, että kaksikulttuurisuus vaikuttaa persoonaani.

Vaikka olen oppinut syntymästä asti pohjoissaamen kielen, suomi on ollut hallitsevampi kieli. Saamen kieleen liittyy herkkyyttä, jota en osaa selittää. Kun änkyttää yhden sanan, pelkää muiden ajattelevan, että ai kauhia tuo ei osaa, se ei ole oikea saamelainen. Suomeksi taas voin sönköttää mitä sattuu.

On ihanaa, että nykyään saamen kielen puhuminen on minulle arkipäiväistä. Opetan saamea Grönlannista kotoisin olevalle poikaystävälleni, joka muutti vasta Inariin.

Olen aiemmin ollut yhtä aikaa neljässä eri saamelaisyhdistyksessä vaikuttamassa. En pidä itseäni aktivistina, vaan minusta on tärkeää toimia oikeuksieni puolesta. Aikuisena olen tajunnut, että aiemmat sukupolvet ovat tehneet kovasti töitä oikeuksiemme eteen.

Joku tietty osa saamelaisten nuoruudesta saattaa jäädä kokematta, koska huoli kulttuurista ja oikeuksista on kova. Moni saamelaisnuori laittaa saamelaisasiat ja yhdistystoiminnan helposti ykkössijalle etenkin nyt, kun poliittinen tilanne on niin epävarma. Keskustelu kiehuu, on puhetta Tenon sopimuksesta ja saamenpuvun väärinkäytöstä, ja monissa asioissa meitä ei kuulla ollenkaan. Usein huomaan kantavani vahingossa koko Saamenmaata harteillani.

Viime keväänä koin loppuunpalamisen ja olen elänyt jo pidempään ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen kanssa. Inarissa on pieni yhteisö, ja sellaisissa ei helposti tuoda ilmi omia ongelmia. Haluan tehdä asiaan muutoksen, ja siksi aloin julkaista joka viikko Instagramissa postauksen näistä teemoista.

Yritän muistuttaa itselleni, että teen tarpeeksi, kun edistän saamelaiskulttuuria festivaalin kautta, puhun kieltä tai vaikka syön samanlaisia poronverestä ja jauhoista tehtyjä kumpuksia kuin isoisovanhempani söivät tunturissa.”

 

Päivitetty 5.2.2018 klo 14:56: Korjattu jutusta kirjoitusvirheitä ja täsmennetty Petra Laitin osuudessa oppilaskunta ylioppilaskunnaksi.

Julkaistu 5.2. ilmestyneessä Improbatur 1/2018 -lehdessä.

Jaa: