Näin jätät Suomen – osa 2

Kuva: Death to Stock.

Yhä useampi suomalainen nuori on kiinnostunut opinnoista ja elämästä ulkomailla. Tässä sarjassa vuosi sitten Ranskassa opintonsa aloittanut toimittajamme yrittää antaa muille lähtemisestä viehättyneille neuvoja loikkaan. 

Reeta Niemonen

Neuvo numero 2: Vaikka tunnetkin olevasi vieraalla kielellä täysi tampio, yritä ymmärtää itseäsi. Koska kukaan muu ei sitä tee.

Varaudu siihen, että elämäsi tulee olemaan jokapäiväinen, tolkuttoman pitkä Alias-turnaus mitä vastahakoisimpien virkailijoiden, opettajien ja kaupankassojen kanssa.

”He didn’t have all the Moomins in the valley.”

Viestintä vieraalla kielellä on yhtä konttaamista. Aluksi kukaan ei ymmärtänyt minua – ja näin jälkikäteen ajateltuna, ei varsinaisesti mikään ihme. Yritinhän sanoa ääneen ihan kaiken, mitä ajattelin.

Onneksi otin väärinymmärryksistä nopeasti opikseni ja yksinkertaistin viestieni sisältöä. Valitettavasti silloin minusta tuli jälkeenjäänyt töksäyttelijä, jonka tunneskaala rajoittui ”cooliin”, ”outoon” ja ”hassuun”. Olin se keskustelun jarruttaja, joka ylikäyttää sanaa jutska, kun ei muista substantiiveja, huitoo jatkuvasti käsillään kun ei muista verbejä.

Ja kun joku muu sanoi jotain, höröttelin hölmösti ja monitulkintaisesti, koska huomasin, että se on turvallisin tapa reagoida silloin kun ei ymmärrä yhtään mitään.

 

Minun oli todella vaikeaa hyväksyä kieliongelmaisen rooli. Olen aina itse arvostanut sanavalmiutta (ja ehkä myös salaa ajatellut, että huolimattomuus kielen kanssa korreloi yleiseen älykkyyden puutteeseen), joten itsetunto oli välillä koetuksella. Ensimmäistä kertaa en voinut sanoa, mitä ajattelin, vaan täytyi tyytyä sanomaan, mitä osasin.

Tämä vaihe täytyy kuitenkin ylittää, jos aikoo joskus käyttää vierasta kieltä kunnolla.

Suosittelen opettelemaan ulkoa muutamia sellaisia fraaseja kuin ”onpa tyypillistä”, ”no mutta niinhän se menee” ja ”joskus vain täytyy”. Vaikka saatatkin tuntea olosi tyhjänpäiväiseksi papukaijaksi, näiden lausahdusten ajoitusta säätämällä pystyt sentään jo antamaan mielikuvan siitä, että pysyt mukana keskustelussa kuten tavalliset ihmiset.

Vaikka suomi onkin kielenä valitettavan erikoislaatuinen, ei vanhaa kunnon ”isotäti Kanarialla” -taktiikkaa kannata hylätä: totesin itse, että kun vain toistaa kovalla äänellä ja tarpeeksi hitaasti sellaisia sanoja kuin ”kikherne”, ”parketti” tai ”ritari”, tulee yleensä lopulta ymmärretyksi.

Vaikka tietysti parhaiten kielipuutteet korvaa se, jos kaikki ovat sattuneet näkemään saman, tyhjentävän Modern Familyn tai Monty Pythonin kohtauksen.

 

Yllättävän nopeasti kaikki kuitenkin helpottuu. Uskaltaisin lisäksi jopa väittää, että ulkomailla solmitut ystävyyssuhteet pohjautuvat helpommin aitoon luottamukseen ja käsittämättömään kärsivällisyyteen juuri jatkuvan selittämisen takia. Se, että toista ymmärtää, vaikka kumpikaan ei osaakaan ilmaista asiaa sanallisesti, on aika vahva kokemus.

Väärinymmärrys tuo myös tiettyjä vapauksia. Koska olen ranskalaisten mielestä käsittämätön joka tapauksessa, ei varsinaisesti aiheuta ylimääräistä haittaa, jos unohdankin joskus lukita vessan oven tai satun kaupassa hieman tekemään musiikkivideota kuulokkeista tulvivan Robinin tahtiin. Mistäs ne sen tietävät vaikka kyseessä olisi jokin perinteinen suomalainen traditio.

 

Mutta eivät ne väärinymmärrykset tähän lopu. Seuraavaksi ongelmia tuottaa kotiin palaaminen.

Ensimmäinen tunne on tietysti helpotus. Olin tulossa joululomalle Suomeen, kun näin Pariisin lentokentällä pienikokoisen naisen nostavan Finnairin matkatavarahihnalle suurta laukkua. Riemuiten siitä, että pystyn sanomaan omat ajatukseni suoraan ääneen ja muut ymmärtävät ne, ilmoitin naiselle:

”Hei, et sä sitä sinne saa, sä olet liian heikko!”

No. Ehkä ajatuksia ei kotonakaan ihan suoraan sanota.

Mutta ruostuneen suomen puhuminen pitkiä aikoja ärsyttää aluksi ja ”vaikka tekisi miten paljon extraeforttia”, on välillä pakotettu täyttämään välejä vieraskielisillä ilmaisuilla (mikä toki kuulostaa hienostelulta omissakin korvissa).

Lisäksi kukaan ei tunnu ymmärtävän, mitä kaikkea mullistavaa on juuri tapahtunut. Kaikki vain jatkavat omia iänikuisia kuvioitaan täysin häiriintymättä, mikä tietenkin raivostuttaa retkiltään palaavaa tutkimusmatkailijaa. Mikä tahansa, oli se sitten leipäpussi, ovenkarmi tai liikennevalo, voi laukaista ”näin tämä asia on toisessa maassani” -vaihteen – ja näitä tarinoita riittääkin niin kauan, että uskollisinkin ystävä uhkaa uuvahtaa.

Surullinen lopputulos siis on, että kun pääset takaisin sinne, missä kaikkien piti ymmärtää sinua, ovat he lakanneet täysin ymmärtämästä sinua. Olet siis erikoinen turisti kummassakin maailmassasi. Mutta toisaalta, se hinta pitää ehkä maksaa siitä, että sinulla tosiaan on kaksi maailmaa.

Jaa: