Mitä eurooppalaisuus merkitsee? Lähdimme Pariisiin ottamaan selvää

Kun Pariisissa opiskeleva Reeta Niemonen pureutui eurooppalaisuuden merkitykseen, vastaan tulivat karjalanpiirakat Nutellalla, jättimäinen Pride-kulkue ja lukuisia ikätovereita.


Reeta Niemonen
Heli Sorjonen

Olen syntynyt helmikuussa 1995, kuukausi sen jälkeen, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin. EU-natiiviudestani huolimatta en tunne itseäni erityisen eurooppalaiseksi. Suomalaisuus on öisiä naku-uinteja ja tulikuumaa makkaraa talouspaperista, mutta eurooppalaisuus ei tarkoita minulle oikein mitään. Ei, vaikka asun Pariisissa, yhdessä Euroopan suurimmista metropolialueista.

Katsoessani uutisia en tule eurooppalaisuudesta yhtään sen vakuuttuneemmaksi. Kun Euroopan unioni nousee otsikoihin, sillä on aina jokin hätänä: velkakriisi, pakolaiskriisi, yleinen eksistentiaalinen kriisi. Kaiken kukkuraksi unionin kolmanneksi suurin jäsenmaa Iso-Britannia päätti kesäkuun 2016 kansanäänestyksen jälkeen, että jättää leikin kokonaan kesken.

Me Euroopan nykyiset nuoret määritämme sen tulevaisuuden. Siksi ikätoverini saavat kertoa minulle, onko eurooppalaisuus silkkaa idealistista haihattelua. Vai onko se sittenkin jotakin, jolla on merkitystä meille kaikille Reykjavikista Kreetalle?

Kuva: Heli Sorjonen
Tšekkiläisiä turisteja Sacré-Cœurin basilikalla.

Aloitan vastausten etsimisen Sacré-Cœurin basilikalta. On yksi tämän kesän helteisistä iltapäivistä Pariisissa, ja basilikaa on tullut katsomaan nuoria eri puolilta Eurooppaa. He hehkuttavat minulle eurooppalaisuuden mukanaan tuomia etuja: kulttuurisia kokemuksia ja matkustamisen helppoutta.

Nuoret sukupolvet ovat tottuneet vapaaseen liikkuvuuteen aivan eri tavoin kuin meidän vanhempamme, joiden Euroopan rautaesirippu jakoi kahtia vuoteen 1989 saakka. Samana vuonna kun minä synnyin, vuonna 1995, luovuttiin rajatarkastuksista Schengen-alueella, joka kattaa nykyään 26 Euroopan valtiota.

Olen kiivennyt näitä Sacré-Cœurin portaita pitkin Pariisin ylle myös omassa eurooppalaisessa ensihuumassani vuonna 2013. Ostimme tuona abivuotta edeltävänä kesänä parhaan ystäväni kanssa reilikortit ja matkustimme junalla Prahasta Pariisiin. Oli kiehtovaa putkahtaa joka päivä junasta keskelle uutta kaupunkia ja päästä kohtaamaan jälleen yksi kieli, kulttuuri ja arkisen elämän kulku.

Nyt kivenheiton päässä Sacré-Cœurilta asuu helsinkiläinen lääketieteen opiskelija Julia Silvennoinen, 21. Silvennoinen opiskelee Pariisissa EU:n vaihto-ohjelman Erasmuksen ansiosta, ja hänellekin eurooppalaisuus tarkoittaa ennen kaikkea mahdollisuuksia. Hän haluaa oppia puhumaan sujuvasti ranskaa, jotta voi tulevaisuudessa työskennellä ulkomailla.

”Suomi on niin pieni, että jos ei opiskele muita kieliä, mahdollisuudet rajautuvat aika suppeiksi.”

Tutkimusten valossa näyttää siltä, että me nuoret olemme eurooppalaistuneet vanhempiamme ketterämmin. EU:n rahoittaman mielipidekyselyn Eurobarometrin mukaan noin joka kolmas eurooppalaisnuori haluaa tulevaisuudessa asua tai opiskella toisessa EU-maassa. Nuoret osaavat vanhoja enemmän vieraita kieliä ja suhtautuvat myönteisemmin eurooppalaiseen yhteistyöhön, yhdentymiseen ja maahanmuuttoon.

76 prosenttia nuorista myös kokee itsensä eurooppalaiseksi, selviää Euroopan yleisradiounionin vuoden 2016 Generation What -tutkimuksesta.

Kuva: Heli Sorjonen
Suomalainen Julia Silvennoinen Jardin des Tuileries -puistossa.

Eurooppalaisuus ei kuitenkaan ole samalla tavoin läsnä kaikkialla. Pariisista 300 kilometriä kaakkoon sijaitseva 20 000 asukkaan Beaune tunnetaan viinistä ja keskiaikaisista rakennuksista. Täällä on varttunut Emeline Quintin, 20. Hän kuunteli kotona mellakkapoliisina työskentelevän isänsä kokemuksia ja kasvoi ajattelemaan, että maahanmuuttajat, islaminuskoiset ja Euroopan unioni ovat uhka ranskalaisuudelle.

Quintinin maailma alkoi avautua, kun hän muutti lukion jälkeen toiseen kaupunkiin opiskelemaan politiikkaa, ajautui väittelyihin kurssikavereiden kanssa ja alkoi seurata feministisiä ajattelijoita Twitterissä. Viime vuonna hän lähti vaihto-opiskelijaksi Puolaan, tutustui keskieurooppalaiseen taiteeseen ja huomasi, etteivät valtiot ole lokeroita, joihin hän toivoisi kaikkien vetäytyvän.

”En enää ihannoi Ranskaa, vaan ajattelen, että se voi oppia paljon muilta mailta. Puolassa on esimerkiksi monia upeita kirjailijoita, ja olisi todella sääli, jos heitä ei luettaisi myös ulkomailla.”

Asiat, joita Quintin oli pitänyt yksinomaan ranskalaisina, olivatkin olemassa myös muualla. Kaikkialta tulevia 20-vuotiaita askarruttivat samat elämän valinnat. Tämänvuotisissa Ranskan presidentinvaaleissa Quintin äänesti arvoliberaalia ja EU-myönteistä Emmanuel Macronia. Omien poliittisten mielipiteiden etsintä on kuitenkin edelleen kesken.

”On vaikeaa kyseenalaistaa oman perheen siirtämät arvot. He ovat kuitenkin ihmisiä, jotka rakastavat minua, ja minä heitä.”

Quintin sanoo perheensä kunnioittavan hänen päätösvaltaansa, ja kotona yritetään välttää poliittisia väittelyitä. Osa hänen vanhoista ystävistään tosin nimittelee häntä paremmintietäjäksi ja ”boboksi”, boheemiksi porvariksi.

”Mutta se on minulle ihan sama, sillä olen paljon onnellisempi nyt.”

 

Interraililla kokemani kielten, kulttuurien ja kohtaamisten kirjo sai minussakin aikaan jonkinlaisen kansainvälisen herätyksen. Suomalainen elämä, johon ystäväni kanssa palasimme, tuntui kutistuneen ja haalistuneen käyttökelvottomaksi. Heti kirjoitusten jälkeen lähdimme Eurooppaan uudelleen, tällä kertaa vähän pidemmäksi aikaa. Viime keväänä ystäväni sai kandin paperit Ruotsista, minä Ranskasta.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että matkailu ja elämä Ranskassa auttaisivat minua tuntemaan itseni eurooppalaisemmaksi. Päinvastoin, koen olevani suomalaisempi kuin koskaan.

Pariisiin muuton jälkeen suomalaisuudesta on muodostunut myös Julia Silvennoiselle tukikohta, josta käsin voi tutkimusmatkailla muihin kulttuureihin ja jonne voi tarvittaessa palata lepäämään.

”Kun olen nähnyt, miten asiat muualla tehdään, olen alkanut tunnistaa itsessäni suomalaisia piirteitä ja vaalia niitä. Haluaisin tulevaisuudessa siirtää suomalaisen sisukkuuden, periksiantamattomuuden ja nöyryyden myös omille lapsilleni.”

Hän kuitenkin kokee, että vahva suomalaisuus tekee hänestä vain enemmän eurooppalaisen. Silvennoisen mielestä suomalaisuus ja eurooppalaisuus sijaitsevat eri tasoilla ja täydentävät toisiaan.

Minäkin rakastan Eurooppaa, koska täällä saan aivan rauhassa olla oma kulttuurinen itseni. Mantereellamme elää kylki kyljessä kaikenlaisia ihmisiä, ajatuksia, kulttuureja ja katsantoja. Mutta jos eurooppalaiset ovat keskenään niin kovin erilaisia, mikä meitä sitten yhdistää?

Vastaus on hiukan erikoinen: meitä yhdistää juuri se erilaisuus. Sen kertoo myös EU:n motto united in diversity, moninaisuudessaan yhtenäinen.

”Euroopassa kaikilla on vapaus määritellä itsensä haluamallaan tavalla. Vaikka eurooppalaiset olisivat eri mieltä keskenään, he pystyvät keskustelemaan kunnioittavasti”, pohtii turkkilainen Bariš Kastas, 22.

Kastas osallistuu aktiivisesti Euroopan nuorisoparlamentin toimintaan, vaikkei hänen kotimaansa kuulukaan Euroopan unioniin. Muutettuaan Turkista ensin Ranskaan ja sitten Italiaan hän on huomannut, miten paljon vaihtokauppa rikastuttaa kulttuureja: Turkki ja muu Eurooppa ovat saaneet paljon toisiltaan esimerkiksi maailmankuvan, kielen, taiteen ja arkkitehtuurin tasolla.

Kun puhuin viimeksi puhelimessa ruotsalaistuneen reilikaverini kanssa, hän tuli antaneeksi eurooppalaisuudelle yhden määritelmän. Hänen italialainen poikaystävänsä oli käynyt Suomessa ja syönyt karjalanpiirakoita Nutellan kanssa. Ehkä eurooppalaisuus onkin juuri kulttuurillista kokeilumieltä, ennakkoluulottomuutta yhdistellä kaikkien omia juttuja, karjalanpiirakoita ja Nutellaa?

Mutta ei eurooppalainen yhteiselo aina ole ollut silkkaa Shakespearia ja struudelia. Puolalainen yhteiskuntatieteiden opiskelija Tadeusz Kolasinski, 22, huomauttaa, että väkivaltainen historia maailmansotineen on pakottanut eurooppalaiset rauhanomaiseen yhteiseloon. Tällä hetkellä Kolasinski asuu Lontoossa ja suorittaa harjoittelua Ison-Britannian kenties EU-myönteisimmässä puolueessa, liberaalidemokraateissa.

Hän muistuttaa, että Euroopan unioni on ennen kaikkea toisen maailmansodan jälkipuinnista syntynyt rauhanprojekti. Samoihin aikoihin perustettiin myös Euroopan neuvosto takaamaan kaikille ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusturva.

Kuva: Heli Sorjonen
Turkkilainen Bariš Kastas latinalaiskorttelien opiskelijakahvilassa.

Juuri nämä nuoren sukupolven ylistämät eurooppalaiset arvot tuntuvat kuitenkin tällä hetkellä olevan uhattuina. Maahanmuuttovastaisuus ja muukalaisviha kärjistyivät Ison-Britannian kansanäänestyksessä. Unkarissa ja Puolassa kansallismieliset hallitukset rajoittavat kansalaisten vapautta, sensuroivat julkista keskustelua ja syyttävät Euroopan unionia ja kansainvälistymistä yhteiskunnan ongelmista.

Valtaosa nuorista ei kuitenkaan halua ottaa kantaa EU:n tulevaisuuteen. Vuoden 2014 eurovaaleissa vain 28 prosenttia 18–24-vuotiaista käytti äänioikeuttaan, kun yli 55-vuotiaista äänesti yli puolet.

Kenties meidät on hemmoteltu elintasolla, rauhalla ja vapauksilla niin piloille, ettemme tajua, että näitä etuja pitää puolustaa.

”Nuoret ovat saaneet Euroopan unionin kansalaisuuden syntymälahjana näkemättä sen eteen erityistä vaivaa. Heille esimerkiksi vapaa liikkuvuus on itsestäänselvyys. He eivät tajua, että eurovaaleilla päätetään näiden etujen säilyttämisestä ja kehittämisestä”, sanoo Ranskan Eurooppanuorten aktiivi Leo Quester, 19. Hän on ollut järjestämässä nuorille keskustelutilaisuuksia, urheilukisoja ja parlamentin täysistuntoja parantaakseen tietoisuutta Euroopasta.

Toisaalta on myös mahdollista, että valmiiksi katettuun pöytään saapuneilla nuorilla ei ole välineitä vaikuttaa eurooppalaiseen politiikkaan. Puolet vuonna 2014 FutureLabEurope-järjestön kyselyyn vastanneista nuorista arvioi, että he äänestäisivät innokkaammin, jos tietäisivät enemmän EU:n toiminnasta.

Itse olen opiskellut eurooppalaista politiikkaa ja tehnyt harjoittelun Euroopan parlamentissa, koska mielestäni eurooppalaisilla ei ole muita vaihtoehtoja kuin yhteistyö. Samalla olen tavannut paljon Questerin kaltaisia nuoria, jotka uskovat eurooppalaisuuteen ja tekevät vapaaehtoistyötä edistääkseen sitä.

Kaikki heistä eivät kuitenkaan säästä nykymuotoista Euroopan unionia kriitikiltä, vaan moittivat sitä esimerkiksi tehottomasta päätöksenteosta, poliittisen suunnan puutteesta ja turhasta byrokratiasta. Olen samaa mieltä: Se, että meidän eurooppalaisten välejä hoitaa etäinen ja epämääräinen hallinnollinen möhkäle, ei välttämättä paranna ihmisten välistä yhteisymmärrystä. Päinvastoin, se voi aiheuttaa kitkaa, kilpailua ja väärinkäsityksiä.

Tadeusz Kolasinski oli 9-vuotias, kun Puola liittyi Euroopan unioniin. Hän on nähnyt puolalaisten alkuinnostuksen laimentuvan muutamassa vuodessa välinpitämättömyydeksi. EU saattaa helposti näyttäytyä koulutettujen kosmopoliittien klubina, johon taviksilla ei ole asiaa.

”Välittääkö 20 000 tuhannen asukkaan pikkukaupungissa Puolassa, Espanjassa tai Tanskassa asuva kansalainen X oikeasti roaming-maksujen poistumisesta? Enpä usko”, Kolasinski pohtii.

 

Kenties Euroopan unionin jäsenyys on toistaiseksi kuitenkin huonoista vaihtoehdoista paras, ja sitä halutaan viime kädessä puolustaa.

Isossa-Britanniassa nuoret ovat juuri oppineet kantapään kautta, että jättämällä äänensä käyttämättä he luovuttavat vallan vanhemmille. Kesäkuun 2016 kansanäänestyksessä maa päätyi eroamaan Euroopan unionista tiukalla 52 prosentin enemmistöllä, vaikka 73 prosenttia nuorista oli eri mieltä. EU-ero tulee vaikuttamaan eniten nuorimpiin sukupolviin.

Vuosi kansanäänestyksen jälkeen, eli tämän vuoden kesäkuussa, tiukkaa Brexit-linjaa ajava pääministeri Theresa May pyrki varmistamaan tukensa ennenaikaisilla parlamenttivaaleilla. Toisin kävi: hänen puolueensa menetti paikkoja, kun ennätykselliset 72 prosenttia nuorista ilmestyi uurnille ja osoitti tukensa pääosin EU-jäsenyyden kannalla olleelle työväenpuolueelle.

”Viime kesäkuun kansanäänestys saattoi näyttää nuorille, että äänestäminen todella muuttaa asioita, ja he olivat siksi motivoituneempia äänestämään näissä vaaleissa”, arvioi Euroopan unionin toimielimille useita harjoitteluja tehnyt englantilainen Jessica Walker, 26.

”Kenties tämä tulos pakottaa päättäjät ottamaan nuorten mielipiteet paremmin huomioon”, toivoo englantilainen Martha Collison, 20. Hän on juuri pyöräillyt Lontoosta Pariisiin lomalle. Matkustelu Euroopassa on iso juttu hänelle, ja hän toivoo, että sitten joskus hänen lapsillaankin olisi mahdollisuus siihen.

Myös tänä vuonna ympäri Eurooppaa on käyty ja käydään tärkeitä vaaleja, joilta etukäteen pelättiin populismin ja kansallismielisyyden voittokulkua. Toistaiseksi liberaali ja kansainvälinen linja on kuitenkin vienyt voiton niin Alankomaissa kuin Ranskassakin. Syyskuussa jännitetään vielä, miten käy suurimman EU-maan Saksan liittopäivävaaleissa.

Kuva: Heli Sorjonen
Brittipari Martha Collison ja Michael Haywood Sacré-Cœurin basilikalla.

Meidän nuorten olisi kuitenkin helpompaa kannattaa Eurooppaa, jos se olisi vähän enemmän meidän näköisemme. Tähän juttuun haastatellut nuoret haluavatkin, että jatkossa Eurooppaa kehitetään kaikkien sen asukkaiden kesken.

Eurooppa kuuluu kaikille, sanoo Tadeusz Kolasinski. Hän haluaisi antaa eurooppalaisille enemmän mahdollisuuksia tutustua toisiinsa esimerkiksi ystäväkaupunkitoiminnan, peruskoulujen vaihto-ohjelmien tai ammatillisten yhteistyöprojektien kautta. Koska kun Eurooppa tulee lähemmäs kansalaistensa elämää, sen kannattajat saavat syyn puolustaa sitä. Ja kun Eurooppa ottaa kaikki mukaan, sen vastustajat eivät enää tunne itseään uhatuiksi.

Eurooppalaisten pitää luottaa toisiinsa, sanoo Bariš Kastas. Ennakkoluulot ja muukalaisviha voivat pahimmillaan estää eurooppalaisen yhteistyön. Kastas kuitenkin uskoo, että Euroopan nuoret ovat kasvaneet ulos pikkumaisesta kansallismielisyydestä ja huomanneet, että haluamme kaikki lopulta samoja asioita.

Euroopasta pitää puhua yhdessä, sanoo Euroopan komissiossa työskentelevä saksalais-englantilainen Hannah Grace Carter, 24. Hän on EU-fani, joka on tatuoinut alaselkäänsä unionin 12 tähteä. Hän ei silti pidä itseään ketään muuta pätevämpänä päättämään EU:n suunnasta, vaan sanoo, että tehtävään tarvitaan kaikkia.

”Kukaan ei voi yksin tietää, mihin Euroopan pitäisi tulevaisuudessa kehittyä. Politiikkaan vaaditaan paljon ihmisiä, jotka puhuvat ja kuuntelevat.”

Kuva: Heli Sorjonen
Pride-kansaa Place de République -aukiolla.

Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna Pariisin kadut pullistelevat kymmenistätuhansista Pride-mielenosoittajista. Kulkue on täynnä värejä, kiljahduksia ja halauksia, kaikenlaisia ihmisiä rakastamassa toisiaan.

Eurooppalaisuudessa, jonka tähän juttuun haastatellut nuoret ovat minulle kuvailleet, on kyse samasta. Vapaudesta, avoimuudesta ja kohtaamisesta. Erilaisuus ei pelota meitä, sillä meillä on kaikki keinot ottaa siitä selvää. Olemme kasvaneet yhdessä, joten ymmärrämme toisiamme paremmin kuin Euroopan nykyiset päättäjät.

Kuitenkaan emme ainakaan toistaiseksi ole puolustaneet eurooppalaisuutta samalla vakaumuksella, jolla marssimme Pride-kulkueessa. Harva meistä myöskään äänestää  eurovaaleissa, joten visiomme ei voi toteutua Euroopan unionin kautta.

Meidän on pystyttävä ratkaisemaan vielä monia poliittisia haasteita, ennen kuin julistamamme vapaus ja rakkaus todella toteutuvat. On helppoa halailla ja laulaa, mutta vaikeaa puhua pakolaiskiintiöistä ja tukipaketeista.

Olin kuitenkin väärässä, kun kuvittelin, ettei Eurooppa kuulu minulle. Etten voisi olla eurooppalainen, koska pidän karjalanpiirakoista enkä croissanteista.

Eurooppalaisuus olikin minussa valmiina. Se on pienen reilaajan uteliaisuutta ja intoa ottaa selvää  maanosan mahdollisuuksista. Se on myös rakkautta vapauteen, tasa-arvoon ja rauhaan, ja toive, että naapuritkin voivat nauttia niistä.


Julkaistu 7.8. ilmestyneessä Improbatur 3/2017 -lehdessä.

Jaa: