Kolumni: Tarjoilijakollegani alkoivat kutsua minua prinsessaksi, kun kuulivat yliopistoni nimen

Blogi
 Reeta Niemonen
Antti Kyrö

Kun luentoni viime keväänä loppuivat, tein mielestäni kuten kuka tahansa politiikan opiskelija: menin kesätöihin tarjoilijaksi. Tämä tosin ei tapahtunut Suomessa vaan Ranskassa. Sain melko nopeasti huomata, että Ranskassa yliopisto­opiskelijoilla ja tarjoilijoilla ei ole mitään tekemistä keskenään, ei ainakaan samalla puolella myyntitiskiä.

Opiskelen Pariisin keskustassa pienehkössä yksityiskoulussa, josta ovat valmistuneet viisi Ranskan edellistä presidenttiä ja jonne opiskelijat saapuvat aamuisin puku päällä ja taksilla. Saan sähköposteja, joissa markkinoidaan Hermès­luksusmerkin suunnittelemia, kouluni väreissä valmistettuja kravatteja 170 euron ”opiskelijahintaan”.

Kesällä taas työskentelin kolme kuukautta minimipalkalla Pariisin Disneylandissa. Tiimini toinen määräaikainen kesätäydennys oli katkeroituva kuusikymppinen työnhakija, joka matkusti iltavuoron jälkeen puolitoista tuntia lähijunalla vahtimaan lapsenlapsiaan ja päästämään lähihoitajatyttärensä yövuoroon.

Virallisesti Ranska on hyvinvointivaltio, jossa on korkeat verot ja julkinen, ilmainen yliopisto. Todellisuudessa ranskalaiset eivät voi liikkua vapaasti omassa yhteiskunnassaan.

Muutin Ranskaan tietämättä maasta juuri mitään ja päädyin Sciences Po -­yliopistoon käytännössä sattumalta. Sain pian huomata, että samalla kun valitsin tietyn yksityisen korkeakoulun, tulin suljetuksi hyvin eristettyyn yhteiskunnalliseen lokeroon. Ja Ranskassa jokaisella on oma lokeronsa.

Niin koulussa kuin kesätyöpaikassakin omaa viimekesäistä luokkaloikkimistani pidettiin täysin päättömänä. Tarjoilijakollegani alkoivat kutsua minua prinsessaksi, kun kuulivat yliopistoni nimen. Imuroin ravintolan vapaaehtoisesti usean viikon ajan todistaakseni olevani muutakin kuin piloille hemmoteltu eliittivesa.

Kun taas kerroin kesästäni syksyllä koulussa, opiskelukaverini ihmettelivät ja säälivät minua. He olivat viettäneet kesänsä amerikkalaisyliopistojen kesäkursseilla tai Nepalissa vapaaehtoistöissä.

Ranskassa perhetausta tuntuu usein määräävän ihmisten puolesta, millaista elämää he elävät. Suomalaisena huomaan monesti toivovani, että voisin asua maassa, jossa saan mennä vapaasti kaikkialle – vaikka sitten baaritiskin taakse.

Kolumnin kirjoittaja Reeta Niemonen on politiikan tutkimuksen opiskelija ja sivutoiminen freelance-­toimittaja, joka asuu Pariisissa. Kolumni on julkaistu 5.2. ilmestyneessä Improbatur 1/2018 -lehdessä osana Maailmalta-kolumnisarjaa, jossa vierailevat kolumnistit havainnoivat elämää ulkomailla.

Jaa: