Henrietta pelastaa maailman

Henrietta Kekäläinen on Nasan kouluttama maailmanparantaja, joka järjestää robotiikan ja ohjelmoinnin kursseja ympäri Suomea. Vielä muutama vuosi sitten hän ei ollut pätkääkään kiinnostunut teknologiasta. Miten tässä näin kävi?


Annaleena Kuronen
Meri Björn

On kaksi asiaa, jotka paljastavat heti kättelyssä, että Henrietta Kekäläinen, 26, on poikkeuksellisen sujut teknologian kanssa.

Yksi: Kun Kekäläinen ei löydä ajoissa haastattelupaikalle, hän twiittaa toimittajalle.

Kaksi: Kun Kekäläinen lopulta kurvaa pyörällään kahvilan pihaan 35 minuuttia myöhässä, hänen päässään ei ole tavallista styroksikypärää. Sen sijaan kaulan ympärillä on aerodynaamiselta kaulurilta näyttävä pääsuojain, joka auton turvatyynyn tapaan aktivoituu vasta törmäyksessä.

”Vähän kuin pään pelastusrengas”, Kekäläinen nauraa.

Näitä kahta asiaa lukuun ottamatta Kekäläinen ei vastaa tavallista mielikuvaa teknologiaintoilijasta. Silti hänen nimensä tulee esiin yhä useammin, kun puhe on alan tulevaisuudesta tai koulutuksesta.

Kaksi vuotta sitten Kekäläinen perusti Mehackit-nimisen yrityksen, joka järjestää lapsille ja nuorille alkeistason työpajoja ja kursseja teknologiasta, joilla voi oppia koodauksen perusteet tai rakentamaan yksinkertaisen robotin. Tänä syksynä Mehackit levittäytyy yli 30 suomalaislukioon ympäri maata. Käytännössä tämä tarkoittaa vapaavalintaista kurssia, joka kestää seitsemän viikkoa normaalin lukiokurssin tapaan. Kursseja vetävät korkeakouluopiskelijat.

”Tarkoituksena ei ole tehdä kenestäkään valmista koodaajaa, vaan tarjota tilaisuus tutustua teknologiaan”, Kekäläinen kertoo.

Vielä kymmenen vuotta sitten Kekäläinen ei ollut lainkaan kiinnostunut luonnontieteistä. Nyt hän luennoi maailman pelastamisesta teknologian avulla.

Miten tässä näin kävi?

 

Lapsena Kekäläisen haaveammatti vaihtui viikoittain: ammattiurheilija, maatilan emäntä, ravintoloitsija, purjehtija…

”Kun katsoin Ally McBealia, mietin, että vitsi kun lakimiehet on makeita. En osannut valita yksittäisiä kiinnostuksen kohteita. Olin innostunut kaikesta.”

Kekäläisen vanhemmat olivat yrittäjiä. Kotona puhuttiin suomen lisäksi myös englantia, sillä isä oli puoliksi kanadalainen. Lukiossa Kekäläinen pänttäsi lähinnä kieliä ja oli aktiivinen partiossa, oppilaskunnan hallituksessa ja Suomen Lukiolaisten Liitossa.

Kirjoitusten jälkeen hän lähti Intiaan. Kekäläinen möi matkoja turisteille ja järjesti tapahtumia aina Bacardi Blast -bileistä intialaisiin häihin.

”Olin rämäpää, eikä mikään pelottanut minua. Intia oli silmiä avaava kokemus, mutta puolentoista vuoden jälkeen aloin haaveilla opiskelusta.”

Kekäläinen lähti Wieniin opiskelemaan kauppatieteitä, vaikka oli lukenut lukiossa vain yhden kurssin saksaa. Hän elätti itsensä baarimikon töillä eikä päässyt saksankielisiä tenttejään läpi.

Kekäläinen haaveili diplomaatin urasta ja pääsi lopulta Suomen ulkoministeriöön kesätöihin. Samaan aikaan näköpiiriin ilmestyi kuitenkin vielä jotain paljon kiinnostavampaa: yrittäjyyspiirit.

Koska Kekäläisellä oli aiempaa kokemusta tapahtumien järjestämisestä, kaverit pyysivät häntä mukaan yrityshautomo Aalto Entrepreneurship Societyn toimintaan.

Sitten alkoi tapahtua.

Kekäläinen toi AaltoES:n kanssa amerikkalaisen sarjayrittäjä Steve Blankin Suomeen, alkoi auttaa Linda Liukasta tyttöjen koodauskoulun eli Rails Girlsin levittämisessä ulkomaille ja oli mukana perustamassa Wieniin Pioneers-nimistä teknologiafestivaalia.

”Kaikki vähän niin kuin räjähti. Se porukka tempaisi minut mukaansa. Siihen aikaan mahtuu aivan sumea määrä meilejä ja Skype-puheluja.”

Kekäläinen tajusi, että tällaisessa porukassa hän oppii ja saa aikaan hetkessä paljon enemmän kuin ministeriössä olisi koskaan mahdollista. Hän innostui teknologiayrittäjyydestä niin paljon, että diplomaattihaaveet ja opinnot Wienissä saivat jäädä.

”On outo ajattelutapa, että jos ei ole konsultti, lakimies tai uraputkessa ennen kuin täyttää 25, olisi jotenkin epäonnistunut. Se ajattelutapa pitäisi unohtaa. Maailma on ihanan täynnä mahdollisuuksia joka suuntaan.”

Kekäläinen ei ole vieläkään valmistunut – paitsi yhdestä hyvin erityisestä koulusta.

 

Kekäläinen ei ollut koskaan kuullutkaan Singularity University -nimisestä opinahjosta, kunnes vuonna 2013 eräs Pioneers-festivaalin puhuja vinkkasi, että Kekäläinen sopisi sinne.

Singularity University on Yhdysvaltain avaruusjärjestö Nasan järjestämä kesäkoulu, jonne valitaan 80 osallistujaa ympäri maailman. Kymmenen viikon ohjelman päämääränä on etsiä ratkaisuja maailman suurimpiin ongelmiin, kuten nälänhätään, köyhyyteen tai ympäristön tuhoutumiseen.

Kekäläinen pääsi ensimmäisenä suomalaisena mukaan ohjelmaan. Ainoa ongelma oli koulun hintalappu: 30 000 dollaria.

”Olin ihan peeaa, ja sain kaksi päivää aikaa saada rahat kasaan.”

Kekäläinen marssi Aalto-yliopiston rehtorin kansliaan, pyysi apua ja sai kehotuksen soitella teknologia-alan säätiöihin. Kesällä yhteydenotot kaikuivat kuuroille korville. Kun kahden päivän takaraja umpeutui, Kekäläinen vakuutti Nasalle saaneensa rahat kasaan.

Todellisuudessa kipeästi tarvitut rahat olivat kasassa vasta muutamia päiviä myöhemmin.

”Oli vain pakko uskoa itseensä, vaikka yksikään suomalainen säätiö ei ollut aikaisemmin kuullut ohjelmasta. Kaikkiin asioihin pätee sama sääntö: joku on joskus aloittanut. Ei se ole sen kummempaa.”

Nasan kesäkoulussa koulukavereina oli tutkijoita, yrittäjiä ja eri alojen ammattilaisia 36 eri maasta. Ainoa yhdistävä tekijä oli palava halu pelastaa maailma.

Eräs intialainen astrobiologi suunnitteli, mitä Marsissa voisi syödä, ja toinen tiedenainen tutki aivokudoksen uusiutumista. Ratkottiin ongelmia kyberhyökkäyksistä mehiläisten katoamiseen.

Kekäläinen ei ollut opiskellut päivääkään mitään teknologiaan liittyvää.

”Tuli huijariolo. Että kohta ne hoksaa, etten kuulu tänne”, Kekäläinen kertoo.

Sitten hän ymmärsi oman tehtävänsä. Jos on huone täynnä tekniikan tohtoreita kehittämässä uutta teknologiaa, tarvitaan myös joku pitämään huolta siitä, että tekniikka on helppokäyttöistä ja ihmisläheistä. Näin keksinnöt saadaan huoneesta ulos maailmalle.

Toisin sanoen: kun kotimaa on täynnä insinöörejä, tarvitaan henriettakekäläisiä selittämään muille, miten heidän keksinnöillään voidaan pelastaa maailma.

”Edustin Singularityssa tekijää. Olin se tyyppi, joka raahasi tiedemiehet ja -naiset ulos laboratorioistaan ja pakotin heidät kokeilemaan löydöksiään käyttäjien parissa.”

[stag_icon icon=

Kekäläisen mielestä monet lokeroivat itsensä ei-teknologiaihmisiksi ihan turhaan: en osaa, en tajua, ei kiinnosta.

”Aiemmin teknologia oli minustakin pelottava asia. Sitten tajusin, että se onkin mieletön maailma, josta voi oppia koko ajan lisää. Kaikki osaavat käyttää kännyköitä ja läppäreitä, mutta harva uskaltaa omin päin ryhtyä kurkkimaan laitteiden sisään.”

Siksi Mehackit-kursseilla käydään käsiksi myös piuhamereen ja opitaan käytännön harjoitusten kautta, miten laitteet toimivat. Osallistujat oppivat ymmärtämään, mitä kaikkea esimerkiksi 3D-tulostus tai koodaaminen mahdollistavat.

”Kun alkaa soittaa pianoa, tajuaa nopeasti, kuinka siistejä ovat klassisen musiikin huippusävellykset. Sama pätee teknologiaan. Vaikkei itse osaisikaan kaikkea, pitää ymmärtää perusteet, jotta näkee mahdollisuuksia ja uskaltaa tarttua niihin.”

Aluksi Mehackit järjesti kokeiluluontoisia työpajoja lähinnä 6–12-vuotiaille lapsille. Näiden lasten vanhemmat olivat kuitenkin jo valmiiksi kiinnostuneita aiheesta ja puskemassa jälkikasvuaan teknologian pariin. Kekäläinen halusi saada aikaan jotakin suurempaa. Siksi Mehackit leviää tänä syksynä lukioihin.

”Jos tuhannet nuoret saavat mahdollisuuden innostua teknologiasta, sillä on jo yhteiskunnallista ja taloudellista vaikutusta. Yksikään osallistuja ei paranna syöpää vielä huomenna tai ylihuomenna, mutta moni voi avartaa näkemystä omasta tulevaisuudestaan.”

 

Viiden vuoden päästä yhä useampi ammatti syntyy uusien teknologioiden ympärille. Kaikkia ammatteja ei ole vielä edes keksitty. Se tarkoittaa, että jonkun on oltava ensimmäinen.

Jos en minä, kuka sitten? Kysymys tiivistää, miksi Kekäläisellä on pokkaa luennoida Slush-konferenssin lavalla tai pommittaa teknologiasäätiöitä puheluilla.

Kekäläinen ei usko, että teknologia yksinään tulee ratkaisemaan maailman isoimpia ongelmia. Tarvitaan ihmisiä, jotka ovat riittävän optimistisia ja pelottomia tarttuakseen toimeen.

”Mitä enemmän seuraan, mitä tällä planeetalla tapahtuu, sitä vaikeampaa on olla sivustakatsojana.”

Eikä loppujen lopuksi omalla asuinpaikkakunnallakaan ole sen suurempaa merkitystä.

”Aiemmin ajattelin, että pitää lähteä ulkomaille, jos haluaa tehdä siistejä juttuja. Se ei pidä paikkaansa. Niitä voi tehdä juuri siellä missä itse on.”

Siksi Kekäläinen keskittyy nyt innostamaan suomalaisnuoria teknologian pariin. Toisin kuin Amerikassa, Suomessa kukaan ei valmistu koulusta 300 000 dollarin opintolaina taakkanaan. Lisäksi suomalainen koulujärjestelmä on yksi maailman parhaista. Kekäläisen mielestä jo se velvoittaa toimimaan paremman maapallon puolesta.

Kekäläiselle maailman pelastaminen ei tarkoita hippeilyä ja downshiftausta, vaan kovaa työtä ja kestävän liiketoiminnan rakentamista. Hän muistuttaa, että maailman isoimmissa haasteissa on myös maailman isoimmat liiketoimintamahdollisuudet.

”Jokainen luo tulevaisuutta joka päivä. Ne asiat, joita joku tekee tai ei tee nyt, vaikuttavat ihan kaikkeen. Tulevaisuus ei ole mikään valmis paikka, jonne mennäkseen pitää olla skarppi tai täyttää muiden vaatimuksia.”

Niin. Miksi edes mukautua toisten odotuksiin tulevaisuudesta, kun tulevaisuutensa voi rakentaa ihan itsekin?

”On outoa ajatella, että pitäisi pysyä samanlaisena ihmisenä parikymppisestä eläkeikään. En usko, että on koskaan sellaista yhtä juttua, joka minusta tulee. Maailmasta voi lohkoa asioita palanen kerrallaan.”


Julkaistu 6.8. ilmestyneessä Improbatur 3/2015 -lehdessä.

Jaa: